Tällä sivulla käsitellään 
Tuhkakylän lähialueet
1. Suutarinkylä ja Mustolanmutka
2. Metsäpirtintie
    KUVIA
3. Rannankylä
     KUVIA
4. Tuhkalantien varrelta talot (Mustolanmutka-Ollila)
     KUVIA
5. Tuhkakylän eteläosa
     5.1. Lahnasjärventien historiikki
     5.2. Vankileiri, kuva Markon kohdalla
     5.3. Lahnasjärventien talot
     5.4. Tuhkalantien varrelta talot (Huovilanmäki-Paavola, myös Mustinniemi)
     5.5. Laakajärventien varrelta talot Kyntölä ja Puhakka
     KAIKKI  ETELÄOSAN  KUVAT  VASTA  KIRJOITUSTEN JÄLKEEN 

Huom. Kuvia (myös kartat) klikkaamalla suuremmiksi, saat esiin kuvatekstin.

Tuhkakylän lähialueet

Tuhkakylän alueelle on muodostunut useita talokeskittymiä. 
Joistakin käytetään vanhojen kantatalojen mukaan kylä-nimeä, esim. Rannankylä ja Suutarinkylä. 
Joitakin keskittymiä kutsutaan talon nimellä, esim. Mustola, jota risteysalueena on ruvettu kutsumaan Mustolanmutkaksi (Mustola, Mikkola, Koivurinne, Ilomäki, Päivärinne, Mutka, Tervola, Veistola, Kotiaho) 
ja  Mustinniemi (mm. Mustinniemi, Kuusela, Louhela, Lahtela, Siimes).
Lahnaskylän tien varressa on enää parissa talossa asutusta, muut ovat jääneet kaivoksen alle.
Tuhkakyläntien varrella on monia yksittäisiä taloja.  

1. Suutarinkylä ja Mustolanmutka

Pukkimäki (Kari Tervon mukaan lohkaistu kantatila Suutarista)
Vuoden 1824 alkavassa rippikirjassa mainitaan Tuhkaset Pukkimäellä (sukupolvet numeroin)
1. Simon Eskilinpoika Tuhkanen s. 1767 Tuhkalassa pso Sirviö s. 1770 muuttaa perheineen Tuhkalasta Puckiin n. 1823 ja siitä alkaa Tuhkasten suku Pukkimäellä. 
2. Henrik Tuhkanen s. 1797 pso Maria Rönty s. 1796 perheineen Pukissa
3. Anders Tuhkanen s. 1824 pso Anna Reeta Tikkanen s. 1827 perheineen Pukissa
4. Renne Tuhkanen s. 1854.
Renne Tuhkasen 1854-1920 ja Maria Partasen s. 1856 Alasotkamon Murto, lapsista: 
Oskari Mattila, Iivari Kaakkomäki ja Pienivaara, Martta Markko, Elina Kiviniemi, Yrjö Pukkimäki

Kaakkomäki 
Kaakkomäellä (Pukkimäen torppa) on ollut monen nimisiä asukkaita. Viimeisimpänä talossa on asunut Ärvään Kallen poika Aatu Härkönen  perheineen.

Suutari
Heikki Paavonpoika Hiljanen s. 1858 psot Sanna Reeta Juutinen 1858-1899 ja Lyydi Pekant. Hyvönen 1878 asuivat Jormas 40 Timolassa. Perhe muutti Suutariin henkikirjojen mukaan 1910, Viljon tytär Anja muisteli, että olisivat muuttaneet, kun isä on ollut 6-vuotias, lapsista:
Akseli 1890 Suutari, Kusti 1902 Suutari, Olga Suutari, Iivari Siirtola, Aino  eri puolilla Suomea, Viljo Suutari,
Vieno Tuhkala
-Viljo ja Viljon tytär Eeva sekä Vieno ovat saaneet mainetta urheilijoina.

Hiljasten suvusta: Sukua näyttää asuneen Laakajärvellä, josta 
Paavo Heikinpoika Hiljanen 1837-1898 pso Hetviiki Pekant. Eskelinen 1833-1906 Timolassa, lapset:
1. Heikki oli Suutarissa 
2. Liisa Liuhalassa (josta esim. Maija Heikki Partasen puolisoksi Mustolanmutkaan) 
3. Maria Mustinlehdossa (josta esim. Hedvig Huovilaan)
4. Leena Kaisan ensimmäinen lapsi syntyy Harjun torppa Lautamäessä
5. Wilhelmiina aloittaa avioliittonsa Laakajärvellä, lapsista Vilho syntyy Alasmo 37 Yrttimäessä
6. Anna Reeta Kallolassa (lapset mainittu Kallolan kohdalla)
7. Paavo Piilimäessä (josta esim. Lyyti Matti Tuhkasen puolisoksi Mattilaan)
8. Pekka Eemeli Kallolassa sisarensa luona
9. Jaakko Reeti Taattolassa (lapset mainittu Taattolan kohdassa).

Mikkola/Mustolassa (Jormas 24 myöh. 30,  vasta 1876 rippikirjassa nimi Mustola)
Talossa asui Mustosia alkaen 1728 aina 1960-luvulle, viimeisimmät olivat Mustos-veljekset Augusti s. 1884, Eemeli s. 1888 ja Renne Mustonen s. 1892, joka muutti Amerikkaan. Mustolassa oli iso pirtti, jossa Augusti ja Eemeli nukkuivat, keittiö, ruokakonttuuri ja kamari, jossa apulainen nukkui. (Nukkumisjärjestyksen kertoi Tapio Timonpoika Lappalainen v. 2010.) Mustola on lahjoitettu jollekin säätiölle.

Mustola ja Mikkola 
(Kari Tervon mukaan nämä Tervolan Tervot ovat samaa Tervojen sukua kuin rahvaanmäkeläiset, tosin sukuhaara on eronnut jo 1700-luvun alkupuolella.)
Jaakko Pekanpoika Tervo 1858-1927 psot Sanna Liisa Pikkarainen 1851-1898 ja Hilda Tuhkanen 1873-1951 asuvat kanssa-asukkaina Mustolassa ja näyttävät muuttavan Mikkolaan n. 1915, lapsista:
Leonaati s. 1887 Niemelä, Selma s. 1895 Niskala, Väinö s. 1898 Alanen, Iivari s. 1909 Tervola

Päivärinne, Ilomäki, Koivurinne, Partasen kauppa/Mutka, Veistola
-kuvissa tietoa näistä taloista

2. Metsäpirtintie

Niskala, tekstiä kuvissa

Ärväs, Akseli Reunasen tekstiä mukaellen: 
Isä Antti Härkönen 1816-1874 asui perheineen Tipasniemessä ja elätti itseään ja perhettään kirvesvarrella kuten siihen aikaan sanottiin. Kun perheessä oli paljon lapsia, ei elämä ollut mitenkään loistavaa. Kallekin 
s. 1860 sanoo saaneensa ensimmäiset housunsa vasta 14-vuotiaana.
Kun vanhempi veli Heikki s. 1847 varttui mieheksi, meni hän pohjoiseen, sillä Kainuussa ei vielä ollut tukkisa-votoita. Pohjoisessa hän menestyi niin hyvin, että hänestä tuli pohjoisen kuuluisimpia ukkoherroja nimellä Kivitakki. 
Nuorin poika Kalle meni rengiksi Kärnälään (nyk. Laatikkala), jossa hän isännän avustuksella itseopiskeli. Kun hän luuli opiskelleensa tarpeeksi, meni hän vanhemman veljensä Heikin luo pohjoiseen, koska oli kyllästynyt renkinä oloon. Kohtelu oli Kallelle kaikkea muuta kuin hyvää. Hän koetti palvella vanhempaa veljeään, hän oli kymppinä savotoissa, kunnes vanhempi veli sanoi, ettei sinusta tule koskaan miestä. Tuli Kalle takaisin Kainuuseen, metsästeli ja kalasteli. Sitten tulivat ensimmäiset tukkisavotat Kainuuseen. Kalle teki tukkia ja silloin puut kaadettiin kirveellä. Sanottiin, että Kalle kaatoi siinä kolme tukkia kun tavallinen mies yhden. Kun Uleå-yhtiö rupesi hakkaamaan tukkeja Kainuun metsistä, pääsi Kalle Härkönen ukkoherraksi kirjoitustaitoisena metsämiehenä ja kun hän osasi vielä jonkin verran luvunlaskua. Tässä toimessa Kalle oli viidettäkymmenettä vuotta jona aikana hänestä oli tullut myös Ärvään talon isäntä (psot Elsa Martint. Mustonen 1859-1904 ja Kaisa Stiina Yrjönt. Ilkko s. 1885). Kalle "koulutti"  poikiaan Kajaani Oy:n kympeiksi, esim. Markon Jussi s. 1886 oli erikoisesti uitoilla, Seppälän Uuno s. 1910 puutavarapuolella ja Kaakkomäen Aatu s. 1899 savotoilla.
Kun Kalle Härkönen kuoli vuonna 1933, aurasi Kajaani Yhtiö tien Kajaanista Sotkamoon. Tuomo Härkösen mukaan ukin surusaattueessa oli 18 hevosta. 

Honkapirtti, tekstiä kuvissa

Harju
Jormas 1 Tuhkalassa Suutarin suku mainitaan 1750 alkavassa rippikirjassa, Suutarit tulivat Säräisniemeltä.  Viimeisenä mainitaan Daniel Suutari, joka kuolee 1849. Talon nimenä Harju mainitaan vuoden 1841 rippikirjassa.  Täältä Suutarin sukua on levinnyt mm. Parkualle (Väyrylä, josta Alilaan ja Hallalaan), Mustinlehtoon (josta sukua Teerivaaraan, Tialaan, Malmirannalle, Määtänmäkeen ja Outolaan).

Suutareiden jälkeen Harjulla asui mm. Tolosia ja Korhosia.

Vuosina 1880-1905 Harjulla asui Hermanni Tapaninpoika Ronkainen s. 1850 perheineen, samoin sisar Anna Tapanint. Ronkainen s. 1845 poikansa Jaapetin kanssa sekä sisar Sanna Greta Ronkainen s. 1852.
Noista Harjulla asuneista Ronkaisista tuli myöhemmin Mustinniemen omistajia ja yhdestä sukuhaarasta Ronkaalan isäntä Autiojärvelle.

Henkikirjassa 1906 alkaen talon on omistanut hovioikeudenneuvos Axel Andersson (1861-1946) ja pormestari Fredrik Andersson ja 1923 mainitaan Anderssonin perikunta. Kylällä muisteltiin, että Harjulla on ollut iso metsäpalsta, joka olisi lahjoitettu jollekin uskonnolliselle yhdyskunnalle/kansanopistolle. Axel Andersson omisti myös Mustinniemen 1906 alkaen. 

Sodan jälkeen Harjulla asuvat Hämyset ja Jääskeläiset, tekstiä kuvassa

Metsäpirtti, tekstiä kuvassa

Koivula, tekstiä kuvassa

Korpela 
Puukarit tulivat Wattuahoon n. 1841, talon nimi muuttui 1900 rippikirjassa Korpelaksi. 
Tapani Juhonpoika Puukarin s. 1834 ja Anna Leena Korhosen lapsista:
Matti s. 1859 asui Korpelassa, Jaakko Reeti Puukari s. 1864 pso Eeva Stina Arffman s. 1859 asuivat Korpelassa (lapsista Hanna Nurmelaan, Väinö Korpelassa, Anna Mari Hepolehtooon, Eliina Telkkälään), Pekka s. 1867 Korpelassa, Erkki s. 1874 Korpelassa ja Anna Leena s. 1878 töissä Oulussa

Korpelan Aimon tyttö Raija muistelee lapsuudessaan kuulemiaan juttuja:
"Puhuivat piippuverosta. Selvisi, että jonkinlainen ”kiinteistövero” määrättiin piippujen lukumäärän mukaan. Korpelassakin oli eräänlainen vaakaviritys vintillä. Pääpiippuun johti vintillä vaakapiippu eri huoneiden uuneista. Vaakapiippu oli muurattu tiilistä. Lie ollut aika kokemus nuohoojalle, joku nuohooja kertoikin, että tuollaiset vielä pystyi nuohoamaan, koska niissä oli luukut, mutta lattian alla olevat vaakapiiput olivat asia erikseen. (Netissä kerrotaan, että tällainen savupiippuvero on ollut käytössä joissakin maissa jo keskiajalla ja uuden ajan alussa, Suomessa todennäköisesti 1800-luvun loppupuolella, tästä on olemassa kirjallisuutta.)
Isomummuni Eeva Stiina Arffman (Pernumäellä samaa Arffman-sukua), Ohravaaran Otralan tyttö, on ollut tosi taitava käsityöntekijä. Hänen aikanaan ja varmaan myöhemminkin on hamppuja ja pellavia kasvatettu meillä. Muistan, että puhuttiin pellavien ja hamppujen liotuksesta Muurainsuohon tehdyissä syvissä ja suurissa hetteissä. Sitten kimput pestiin ja kuivatettiin. Seuraavaksi varsien puuosat hakattiin ensin rikki puisella loukulla, toinen löi loukkua ja toinen piti kimpusta kiinni. Kun oli loukutettu, lihdattiin, eli vedettiin metalliteräisen lihdan läpi kuoren palasten poistamiseksi. Puhdistusta jatkettiin häkilöimällä eli vedettiin häkilän piikkien läpi. Sitten voitiin vielä kammata ja harjata harjalla, jotta saatiin pois kaikki roskat ja jäljelle jäi hamppu- tai pellavakuitu. Vuorossa oli kehrääminen ja kudonta kangaspuilla. Eeva Stiina on kutonut mm. sängynpeitteitä, seinävaatteita, mattoja, olkipatjojen päälle ns. alusia ja kangasta, josta on ommeltu kaikenlaista pito- ja käyttövaatetta.
Kessua kasvatettiin hyvämultaisessa multapenkissä. Se saattoi kasvaa metrinkin korkuiseksi, lehdet olivat isoja ja pyöreitä.  Sitten kai ne kuivatettiin. Kerran vinttiä siivotessa kannoin kessukasoja roskiin." (tekstin kirjoitti Pernumäen Liisa)

                                                                                  Suutarinkylän taloja

3. Rannankylä 

Tarja Korhonen kesällä 2023:
Tuhkakylään kuuluva Rannankylä sijaitsee Jormasjärven länsirannalla, Taavetinlahden ja Pahalahden välisellä alueella. Rannankylästä löytyy kuusi vakituisessa asuinkäytössä olevaa taloa sekä rantueelta 19 vapaa-ajan käytössä olevaa mökkiä tai saunamökkiä.

Tyypillinen, idyllinen kylätie, Rantakyläntie, mutkittelee metsän ja laajan peltoaukean läpi Rappeenmäen päälle, läpi kyläraitin laskeutuen alas Jormasjärven rantaan. Siellä on Tuhkakylän toinen yhteisessä käytössä oleva uima- ja venepaikka, ns. haminanranta. Rannalta avautuu näkymä suoraan sinisenä siintävää Vuokatin vaarajonoa kohti; sielun ja mielen maisema.

Rannankylän rannassa on Jormaskylä-Korholanmäki osakaskunnan kustantama ja kyläläisten talkoilla pystyttämä kota ja wc; kyläläisten, veneilijöiden ja muiden retkeilijöiden virkistyskäyttöä varten.

Tunnetuimmista rannankyläläisistä voidaan mainita jo edesmennyt, pitkäaikainen kansanedustaja Heikki Mustonen.

                                                                   Rannankylän ranta ja Rannakylän taloja 
                        (Nurmela, Metsola, Leinola, Ranta, Nurkkala, talojen tekstit kuvien alla) 

4. Tuhkalantie Mustolanmutkasta Ollilaan  

Kotiaho
Talon rakensi Martti Kemppainen perheelleen 1989. Lapsista Tapsa jäi kotitaloon.
Aikaisemmin paikka tunnettiin Alasena, jossa asui Tervolan poika Väinö Tervo s. 1898 perheineen, tästä perheestä kyläläiset muistavat Kalevin.

Hietala (mahdollisesti lohkottu Mustolasta)
August Hietala 1894-1940, suutari asui puolisonsa Nannin ja lastensa kanssa ainakin 1920-luvulla Jormas 30 Mustolan torppa Laurilassa, milloin muuttivat Hietalaan, koska aina kylällä puhuttiin Hietalan Nannista. Lapsista Amalia avioitui  naapuriin Tervolaan, Marjatta Kuolaniemeen ja Aino Jormasjoen Myllylle.
Myöhemmin ehkä 1947-48 Hietalaan muutti  Metsolan poika Jussi Hyvönen perheineen.  Jussin pojalla Eerolla on valokuva, jossa hän parivuotiaana on jo Hietalassa. Jussi ja Metsolan Vikke omistivat aluksi puoliksi Metsolan, myöhemmin jakoivat tilan. Hietala on myyty Jukka Ilkolle.

Vehka 
Antti Kananen s.  1864 pso Lyyti Sirviö  muuttivat Jormas 1 Harjun torppa Vehkaan n. 1897, lapsista Teodor Kananen s. 1898 pso Aino Heikkinen asuivat perheineen Vehkassa vuoteen n. 1961, jolloin myivät talon. 
Kanasten jälkeen talossa asui muutaman vuoden Huotarit, jotka muuttivat takaisin Kuhmoon n. 1963. 
Sitten talossa asui perheineen Olavi Lukkari, joka rakensi Vehkaan uuden talon. Vehka on myyty, uudet omistajat Minna Pietilä ja Matti Karppinen perheineen. Olavin lapset ovat rakentaneet saunamökin lähelle Vehkaa.

Nuutila
Laitilan poika Nuuti (Knuuti) Korhonen s. 1897,  räätäli ja puoliso Hanna Kinnunen asuivat Nuutilassa. Heidän lapsiaan on levinnyt eri puolelle Suomea, erikoisuutena voisi mainita Tyynen pojan Pekka "Albert" Järvisen, Hurriganes-yhtyeen kitaristin. Nuutilaan jäi perheineen Yrjö, hyvä kirvesmies. Yrjön puoliso Anni kertoi 2016: "Hän ja Yrjö juhlivat häitään ja tanssivat silloisessa uudessa Nuutilassa 1947. Talo oli rakennettu yksihuoneisen talon paikalle tien suuntaiseksi. Siinä oli pirtti ja kaksi kamaria, toinen Nuutille ja Hannalle ja toinen nuorelle parille. Seuraavaksi perhe asui hetken Mutalassa ja nykyinen Nuutila rakennettiin 1952."

Hemmilä (Eino Kaikkonen 2023)
Saatteeksi: tuhkakyläläinen tarinani alkaa äitini palattua yhdeksänkuisen minun kanssani Kajaanin kodistaan Hemmilään syyskuussa 1945. Isäni Eino, 26, kuoli lentävään keuhkotautiin 24.6.1944 pariskunnan kodissa Kajaanin Rautatienkatu 8:n ruotsalaistalossa minua kolmannella kuulla odottaneen äitini Soinin, 22, silmien edessä . Lääkkeet olivat sodan takia lopussa. Sairas isäni oli lähetetty kotiin muiden siviilien tapaan Siilinjärven Tarinaharjun tubiparantolasta, kun rintamilta alkoi vyöryä haavoittuneita sotilaita. Isäni kesti kotonaan vajaat kolme viikkoa.
Kylä
Postiauton kuljettajien ja rahastajien käsityöläisten kaupungiksi nimittämän Tuhkakylän sijainti vesistöineen on ainutlaatuinen vaarojen ympäröimässä, maisemaltaan idyllisessä painaumassa. Kylä on sijainnut iät ja ajat idän vanhan kauppa- ja sotatien varrella.
Menneestä on jäljellä nimistöä kuten Rappensuo: sotatielle kuolleen Ruotsin armeijan korpraali Rappen mukaan. On Linnakallio, jonka suojiin kyläläiset pakenivat muun muassa Isovihan aikoina, jolloin kylä poltettiin poroksi viimeistä mökkiä myöten, sananmukaisesti: tuhkakyläksi.
Kyläläiset kuskattiin talvisodan alettua evakkoon Alavieskaan. Mummuni Katri Hyvönen muisteli aikaa usein niin kuin myös naapurin Nuutilan Hanna. Äitini Soini, 17, jäi Hemmilään isänsä, ukkini Hemmin kanssa, hoitamaan kahta lehmänkantturaa. Ukki lähti sodan aikana iltaisin kuulemaan uutisia Tuhkalan kaupalle. Äiti kertoi pyytäneensä, ettei tämä lähtisi. Pelättiin venäläisiä desantteja.
Kauheinta oli Kajaanin suurpommitus 7. helmikuuta 1940. Äiti kertoi kaakosta matalalla lentäneitä venäläisiä pommikoneita tulleen taivaan täydeltä. Muutaman minuutin kuluttua alkoi luoteisella taivaalla pommien jytinä, taivas loimotti punaisena.
Äiti kertoi ukkini palanneen 28. helmikuuta Tuhkalasta ääneen itkien ja valittaen: perheen vanhin lapsi, korpraali Huugo, 24, oli kaatunut Kuhmon rintamalla Luelahdessa.
Tätini Elsa ja Kaakkomäen Eemi päättivät lähteä kotiin omin päin evakosta Alavieskasta: ensin junalla Alavieskasta Iisalmeen, sieltä hevoskyydillä talvisen taipaleen Tuhkakylälle. (Seppälän Tuomo: Kolme poikaa, Kaakkomäen Seppo, Kannaksen Onni ja Neuvolan poika olivat lähteneet Alavieskasta, jääneet kiinni Jyrkän sillalla ja sotilaspoliisi oli palautanut heidät Alavieskaan.)
Postiauton väen antama nimitys on kunnianosoitus kylän omavaraisuudesta: kaksi myllyä, seppä, suutari ja räätäli. 

Hemmilä 
Ukkini, suutari Hemmi Hyvösen pirtin ja kamarin talossa asuivat 1945 ukkini, mummuni Katri, enoni Pentti, Veikko ja Tauno. Saman joukon jatkoksi liittyi äitini minun kanssani. Tätini Elsa ja Liisa olivat lähteneet tienestiin Kokkolaan piioiksi eli kotipulaisiksi.
Sodanjälkeiset vuodet olivat puutteen, niukkuuden ja köyhyyden vuosia. Ensimmäiset muistikuvani ympäröivästä maailmasta ovat Lontoon kesäolympialaisista 1948. Martti Jukolan selostukset kantautuivat kolmevuotiaan korviin isältäni jääneestä Hornyphon-radiosta, joka toimi sähköttömänä aikana kahdella suurella anodi- ja katodiparistolla.
Sähköt saatiin Hemmilään ja suureen osaa kylää kesäkuussa 1952 Helsingin kesäolympialaisten alla.
Sitä ennen ukki suutaroi öljylampun valossa. Sen kuupan päällä vilisti russakoiden ruskeatakkinen armeija.  Ukin ihmissuhdeverkosto oli laaja. Pyhäisin Hemmilän pirtissä istui miehiä. Pirtti oli niin sakeana savua ja kessunkäryä, ettei seiväskään olisi kaatunut, pirtin lattia sulaneesta lumesta märkä.
Ukin ystävissä ja tuttavissa oli loppuelämäksi mieleen jääneitä ihmisiä. Topi Hyvösen pyörässä puiset vanteet. Koivulan Vikke Luukkosen pitkät, vanhanmalliset sukset, puiset sauvat ja Rymy-Eetun malliset viikset. Koivulan postia säilytettiin Hemmilän seinäkellon päällä. Vikke kaivoi Tuhkakylällä toisetkin ojat. Koivulaan piti kulkea Rappensuon yli pitkä huikonen pitkospuita myöten.
Ukki oli avarasydäminen ihminen. Hemmilän pirtin ja kamarin ahtaudessa asui oman väen lisäksi usein joku koditon. He kertoivat tarinoita, joita pikkupoika kuunteli silmät pyöreinä.
Romaneitakin yöpyi. Heissä oli hevosen tuoksu. Halusin nukkua pirtin lattialla romanilasten kanssa.
Ensimmäiset elokuvat näin koululla ennen kouluun menoani: Chaplinin filmejä, dokumentti Ukrainan valtavilta viljapelloilta.  Valkokankaalta kohti tulevien leikkuupuimureiden takia kyyristyin vaistomaisesti lattialle.
Lapsuuteni tärkein, läheisin ja turvallisin ihminen, ukkini Hemmi Hyvönen, jätti näkyväisen elämän lauantaina aamuyöllä 10. joulukuuta 1955. Hän oli ollut huonona pitkään keuhkoastman takia. Kuulin mummun sanovan "Nyt isä lähtee."  Minun turvallinen lapsuuteni oli ohi. En ollut ukin hautajaisissa, en voinut. Juoksin koululle Kilpeläisen poikien Matin ja Askon luo.
Kylän ihmisiä, vuosia, elämää
Kylä eli vilkasta elämää: seppä-Kusti takoi ja kallitsi viikatteita nokisin naamoin, niin että vain valkeat silmämunat näkyivät. Ottipa hän joskus Osulan portailla huikat jos toisetkin paitsi mahakkaasta kaljapullosta, myös oodekolonista.
Osulaan tuli Tuhkalan kaupan jälkeen myös posti. Yhdellä lauantaisella postinhakureissulla osui kauppaan yhtä aikaa Sankilan (Kataja-ahon) Ville. Uudeksi myymälänhoitajaksi oli tullut Kopo Vänskä. Ärrää sorauttava Ville sanoi Kopolle "Anna yksi kuraus!" Kopo siihen sorautusta matkien "Mikä perkeleen kuraus?" Minä pikkupoikana tulkkaamaan "Se tarkoittaa vetoketjua."
Osulassa myytiin Otavan Tähtikirjaston kirjoja. Vieressä oli suuri mainoslappu "Tähtikirja kerran kuussa, kukkarolla hymy suussa!" Mistäpä köyhällä pojalla rahaa olisi ollut kuin aniharvoin. Lukuhalua oli sitäkin enemmän.
Osula paloi joskus 1940-luvun lopulla. Kaupankäynti siirtyi saunaan. Nykykielellä se olisi mini-market.
Tuhkalan Veikon kauppa loppui 50-luvun loppupuolella. Saattoi olla samoihin aikoihin kuin Ville Fofanoffin, kansankielessä Vohvanankin kauppa Sillankorvassa.
Hän oli etevä veneenrakentaja, synnyinseutunsa Vienan Karjalan peruna. Villen selkä oli köyry Venäjän-Jaappanin sodan vamman seurauksena.
Hän kävi usein ukkini luona, opetti minulle venäjänkielen alkeita. Villen kaupasta ostettiin kouluaikana sakariinilla maustettua, puolukanmakuista puuronkastikejauhetta: kasteltiin sormi märäksi, työnnettiin jauheeseen, maisteltiin: makkeeta oli!
Jaakko Pulkkisen kauppa sinnitteli pitkään. Joskus siellä käydessä puoti oli savusta sinisenä, kun sattui paikalle Jaskan kavereita, "Tupakointi kielletty"-kyltin alla nojasi tiskiin kauppias itse Bostonia röyhyttäen. Saattoi aistia metwursti- ja rinkiläpakkauksissa tupakansavun aromin.
Voimistelu- ja Urheiluseura Tuhkakylän Pellet ry. valittiin Viikko-lehdessä 1960-luvulla Suomen omalaatuisimmaksi urheiluseuran nimeksi. Toiseksi pääsi Saarijärven Pullistus.
Tarina kertoo, että urheiluseuraa 1929 perustettaessa ei tahdottu päästä nimestä yksimielisyyteen. Silloin tokaisi Kankurin isäntä Juho Kananen: "Olkoon vaikka Pellet."
Seuran uskomattoman suuri voimannäyte oli talkoilla rakennettu Urheilutalo. Se oli valmistuttuaan hyvin suosittu tanssipaikka, jossa näytettiin myös elokuvia. Kajaanin Työväen Teatteri kävi kiertueella näytelmänsä kanssa. Veikko Vennamo Pientalonpoikien vaalitilaisuudessa.
Kori- ja etenkin lentopalloa pelattiin ahkerasti.
Erityisesti kesäiset urheilukilpailut ja jalkapallopelit kyläläisten kesken olivat suosittuja. Maaotteluja Jormasjoen yritystä vastaan voi verrata Suomi-Ruotsi otteluihin: tunnelmaa riitti. Kaikkolan Villellä oli tärkeä osa kesäisiä kilpailuja järjestettäessä. Kesällä 1955 Pellein joukkuetta vahvistivat koulun rakentajat mutta sitä ei kerrottu.
Lahjakas kiekonheittäjä, enoni Pentti, mallasi kerran Hemmilän pirtissä mummun leipomalla ruisrieskalla "Näin se lähtee kiekko lentoon." Rieska tosiaan lähti, - osui suoraan pirtin katossa riippuvaan sähkölamppuun ja pimeys lankesi pirttiin. Meille pojille nauru, Pentin ankarat kiroukset ja karkuun ulos. 
Tuhkakyläläinen, koko maanlaajuinen erikoisuus oli Pernunmäen Erkin tuottama Kainuun Talkkuna. Sitä myytiin Etelä-Suomea myöten. Pussin kyljessä luki postiosoitteena 88120 TUHKALA. Kirjoitin Postin pääkonttoriin Helsinkiin: nimen pitäisi olla TUHKAKYLÄ. Pankilla sijainneen postitoimipaikan nimi muuttuikin. Myös talkkunapusseissa nimi vaihtui. Erkki, jolla oli aina sana osuvasti hallussa, sanoi tavatessamme minun aiheuttaneen vahingon kun pussien teksti piti vaihtaa.
Ja antoi minulle 15.7.1991 lahjaksi sorvaamansa koivupuisen kannellisen rasian saatesanoinaan "Eino, pane tähän rasiaan kaikki surusi ja murheesi." Olen noudattanut Erkin neuvoa.
Äitini
Sillankorvan, koulukeittolan ja Urheilutalon ravintolan emäntä (1922-2015)
Soini Kustaava Puukari, s. Hyvönen, ent. Kaikkonen, oli Hemmin ja Katrin kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi vanhin. Hän tottui lapsuudesta asti ruumiilliseen työhön. Se oli tuohon aikaan tavallista. Työtä hän ei vieroksunut eikä pelännyt aikuisenakaan. Hän kertoi vanhoilla päivillään nauttineensa työstä ja sen tuloksista. Äiti tykkäsi laulella kansakouluaikaisia lauluja sekä lapsilleen että lastenlapsilleen vielä iäkkäänäkin.
Hänellä oli myös tarinankertojan muisti ja taito. Mieleeni on painunut värikkäitä kertomuksia, hupaisia sattumuksia kylän ihmisistä ja elämästä hänen kertomanaan. Kun paikalle sattui äidin koulukaveri Leinolan Heikki, heillä riitti muistoja. Kuulija sai nauraa kippurassa.
Äidin sosiaalinen mielenlaatu teki hänestä helposti lähestyttävän ihmisen. Se lienee ollut perua hänen suutari-isältään Hemmiltä, joka myös oli sosiaalinen, tuli toimeen ihmisten kanssa.
Sosiaalinen mieli ja luonne sekä lasten ymmärtäminen olivat tarpeen hänen monivuotisessa työssään Tuhkakylän kansakoulun keittäjänä ja siivoojana. Lahtelan Matti dokumentoi äidin keittäjän työtä tavatessamme Vantaan kodissani: 
- En oo ikinä missään saanut niin hyvää kaalilaatikkoa kuin oli Soinin tekemä koulun keittolassa.
Matin mielestä äitiä saattoi lähestyä helposti.  Hänellä oli aina hetki aikaa ja muutama ystävällinen sana koululaisille. Samanlaisia kokemuksia olen kuullut muiltakin Tuhkakylässä koulunsa käyneiltä.
Urheilutalon ravintolan emäntänä Soini hääräsi lauantai-iltaisin tansseissa kolmisenkymmentä vuotta apunaan aikuisikään varttuneita entisiä koululaisia. Hän teki mielellään vapaaehtoistyötä, koska hän samalla sai olla ihmisten kanssa. En kuullut hänen koskaan valittavan, että pitää taas lähteä. Päin vastoin: hän halusi auttaa.
Äiti palasi lyhyeksi jääneen ensimmäisen avioliittonsa jälkeen, isäni kuoltua, kotiinsa Tuhkakylälle.
Hän meni naimisiin Korpelan Reinon kanssa 1960, sai kaksi tytärtä, Mirjan ja Minnan.
Äidin elämästä ei puuttunut tragedioita. Hän saattoi hautaan ensinnä isäni 1944, toisen miehensä Reinon 1967. Hän oli kahteen kertaan kahden lapsen yksinhuoltaja. Ensinnä minun ja velipuoleni Vesan, sitten kahden tyttärensä.
Äiti hankki 1967 tyttärilleen ja itselleen Sillankorvan Lasse Härköseltä, Seppälän Lasselta. Sen vinttihuoneissa asuivat kuolemaansa asti äidin vanha eno Jussi, äidin äiti Katri sekä Pentti-veli.
Äitini Soini kuului siihen sotien jälkeisten sitkeiden ja pitkäikäisten naisten sukupolveen, joille mikään ei ollut elämässä itsestään selvää. Oma elämä ja perheen tulevaisuus oli omien käsien, oman toimeliaisuuden varassa.
Äiti muistutti usein: hän ei olisi selvinnyt vastoinkäymisistä ilman huumoria, vastoinkäymisten kääntämistä nurinniskoin eli karnevalisointia, - puhdistavaa naurua. Opetus syöpyi mieleen. Hänen oli, omien sanojensa mukaan, vain voitettava elämän monenlaiset ruumiilliset ja henkiset vastukset, jos mieli selviytyä eteenpäin.
Lähisukulaiset sekä sotkamolais-tuhkakyläläiset ystävät ja tuttavat olivat äidilleni Soinille hyvin tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen verkosto.
Katsoin tavatessamme hänen käsiään, joiden sormiin nivelrikko ja kova työ olivat jättäneet jälkensä.
Ne olivat työn uurastajan kädet.
Ikimaisemat mielessä
Jormasjärvi, taustallaan vaaramaisema, saarista Kohvori kenties erikoisin pehmeine kaoliinikivineen, Aittonen, nälkävuosien muisto Kirkkonen ynnä muut: runsaasti eri lajeja, erikoisia harvinaisia kasveja. Runsas linnusto. Kalaa nousi, suurimpana Kaikkolan Rennen nostama 14-kiloinen hauki.
Hitaasti virtaava Tuhkajoki, johon yhtyy Rautapuro, sen suussa verraton uimapaikka. Vohvanan kesänavetta Sahilla, harrien onkipaikka. Kaikkolan iäkkäiden myllykuusien alla paras ahventen onkipaikka.
Ja Raatevaaran kuusikkorinteet talvisine latuineen Koppelomäkeä ja katkenneita suksia unohtamatta. Suksi pellitettiin, sen kärjessä saattoi jarrata pelti, jossa luki Oka-kahvia.
Professori Väinö Parraksen geologinen tutkimusryhmä alkoi kaivella seutua 1950-luvun lopulta Kolmisopen rannoilta ja Myllyniemen alueilta lähetettyjen kivinäytteiden perusteella.
Äitini oli 1960-luvulla geologiporukan kokkina koululla. Hän kertoi kysyneensä yhdeltä mieheltä "Mitä työ ootta sieltä muasta löytännä?"  Mies oli vastannut "No ainakin uraania."
Loppu on historiaa, jonka hyvin tunnemme: Tuhkajoen idylli on kadonnut, uimaankaan ei uskalla.
Tuhkakylä on. (Eino Kaikkonen)

Mutala ja Ollila, kuvissa tekstiä

 

                                                                    Tuhkalantien taloja  Mustolanmutkasta Ollilaan

5. Tuhkakylän eteläosa

5.1. Mustamäen paikallistien vaikeat tekovaiheet 

Juhani Komulainen:
Johdanto
Ensimmäisiä muistikuviani kalastusreissuista Raajamäestä lähilammille on aivan 1960-luvun alusta, kun isän kanssa kävelimme verkkojen laskuun Syvälammille vajaan kahden kilometrin päähän kodistamme. Polku kiemurteli maastossa ja välillä oli vähän leveämpiä kohtia, ehkä pari metriä leveydeltään. Isä tuumasi, että tuossa se ennen vanhaan on kulkenut tie Raajamäen ja Mustamäen välillä. Kovin oli kuoppainen, mättäinen ja juurikkoinen ”maantie”. Ehkä sitä hevoskärryillä oli pystynyt jotenkuten pomppuilemaan.  Eipä niitä sen kummmpia teitä ollut Tuhkakylän eteläosissa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Etelä-Kainuun tiestö ennen I maailmansotaa
Venäjän vallan aikana 1800-luvun lopulla oli useita tiehankkeita. Sotkamo – Iisalmi -tie saatiin läpikuljettavaan kuntoon vuonna 1892. Kajaanista Lehtovaaran ja Lahnasjärven kautta Petäjäkoskelle kulkeva tie saatiin jonkinmoiseen kuntoon  Lahnasjärvelle saakka samoihin aikoihin. Tiehän olisi tärkeä Petäjäkoskella olleen rautatehtaan takia. Petäjäkosken ruukki kuitenkin suljettiin  1890-luvun alussa, näin ollen tienteko Lahnasjärveltä eteenpäin Petäjäkoskelle ei ollut enää niin ajankohtainen. Juuri ennen                     
I maailmansotaa saatiin Kajaani – Mustolanmutka -tie valmiiksi. Tätä hanketta oli hidastanut riitely tien reitistä.
Tiehanke Lahnasjärveltä Sotkamo – Iisalmi -tielle oli esillä jo 1910-luvulla, mm. Suomen Wirallinen lehti esitteli kesämaantiehanketta. Asia ei kuitenkaan edennyt puheita pidemmälle. Vuoden 1918 tielaissa määriteltiin eri tielajit. Yleiset maantiet olivat valtion hoidettavia, kunnantiet olivat kuntien vastuulla ja kylä- eli paikallistiet taas olivat tiekuntien eli tietä käyttävien talojen vastuulla.

Mustanmäen paikallistien rakentamisen alkuvaiheet
Maantie Viinamäen tienhaarasta Lahnasjärvelle sai nimen Mustamäen paikallistie. Nimi varmaankin juontui siitä, että Mustamäki oli tien puolivälin paikkeilla, kaksi kahden isännän isännöimää isoa taloa ja tie kulki em. talojen kautta.
Oulun läänin maaherra antoi rakentamispäätöksen lokakuussa 1925 ja Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöltä saatiin valtionapu 120 000 mk. Tieosakkaita oli Sotkamon puolella 13 ja Lahnasjärven puolella 8. Tie oli määrä rakentaa Viinamäen tienhaarasta Lahnasjärvelle ja sen pituudeksi tulisi noin 14.9 km. Osakkaitten määrästä voi jo päätellä, että tielle oli melkoinen tarve.
Sotkamon puolen osakkaat olivat: Antti Niskanen Mäkiketo, Heikki Korhonen Kallola, Jaakko Pulkkinen Lampila, Alarik Korhonen Myllyniemi, Joh. Komulainen Raajamäki, Uuno Kananen Latomäki, Lauri Tervo Rahvaanmäki, Matti Kemppainen Kalliorinne, Antti Kananen Kuusela, Matti Niskanen Mustamäki, J.H. Niskanen Mustamäki, Eedi Tikkanen Lantonmäki ja Renne Kananen Alalehto.  Kajaanin maalaiskunnan osakkaita taas olivat Kalle Stång Martikka, Matti Karppanen Lumela, Risto Kananen Pappila, Otto Hentunen Leskimäki, Kalle Putkonen Kuohumäki, Pekka Elfving Koivula, Richard Elfving Välitalo ja Efraim Korhonen Korhola.
Pidettiin kahdenlaisia kokouksia: tieosakkaitten kokoukset, joihin osallistuivat kaikki osakkaat ja toisaalta tielautakunnan kokoukset. Tielautakuntaan kuului puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja muutama jäsen. Puheenjohtajana toimi useimmiten Jaakko Pulkkinen vanhempi, muutaman kerran Lauri Tervo ja Jaakko Pulkkinen vanhemman kuoleman jälkeen hänen poikansa Jaakko Pulkkinen nuorempi.
Töitten alkuun päästiin kesäkuussa 1926 ja valtionavun myöntämisen ehtona oli, että tie on valmis 1928. Heti alkuun kävi selväksi, että myönnetty valtionapu ei riitä. Valtionapu oli myönnetty sen mukaan, että tie tehtäisiin kevyelle liikenteelle, mutta tie päätettiin tehdä myös raskaampaa liikennettä kantavaksi. Tämä oli tietysti kalliimpi ratkaisu.
Jouduttiin ottamaan pankkilainoja ja myös yksityiset lainasivat rahaa. Anottiin uusi valtionapu, joka saatiinkin sitten -28 alkupuolella, 90 000 mk. Tällä avulla tie saatiinkin pohjattua. Jouduttiin anomaan lisäaikaa tien valmistumiselle ja sitä myönnettiinkin vuoden -30 loppuun saakka.

Työt keskeytyksissä 1930-luvun alkuvuosina
Taas olivat rahat loppu ja työt oli keskeytettävä. Anottiin uutta valtionapua, jota ei kuitenkaan myönnetty. Vuonna -32 ministeriö kehotti kääntymään kuntien puoleen, jotta kunnat ottaisivat tienteon varatyömaikseen. Kunnat eivät tähän suostuneet, koska tienteko ei ollut kunnalle kuuluva työ. Nämä vuodet olivat taloudellisesti vaikeita niin kyläläisille kuin muillekin alueella asuville. Kauppiaat olivat antaneet velaksi kyläläisille ruokaa ja muuta tarpeellista. Nyt kyläläisillä ei ollutkaan rahaa maksaa velkojaan kauppiaille, joten kauppiaat olivat hätää kärsimässä ja osa tekikin konkurssin tämän takia.
Jotakin positiivista: Vuoden -30 syksyllä Mustassamäessä nähtiin ihmeitä. Auto tulla huristeli talon pihaan. Pohjattu tie jollakin tapaa salli autolla ajamisen, niinpä erään sunnuntain iltapuolella auto toi kirkkovieraat talon pihalle asti.
No, elokuussa -33 saatiin viimein tieto valtionavusta 180 000 mk ja vuoden -34 puolella se nostettiin. Apu meni velkojen maksuun ja piti ottaa vielä omaakin pankkilainaa. Taloille määriteltiin tieyksiköt. Tieyksiköthän määräytyivät sen mukaan, minkä verran kukin talo hyötyi tiestä. Vuosien aikana oli mukaan tullut uusia taloja ja osa entisten talojen isännistä olivat vaihtuneet. Muutoksia Sotkamon puolella olivat mm.: Iivari Laatikainen Myllyniemi, Kusti Tuovisen perik. Hakomäki, Reino Komulaisen perik. Raajamäki, Jaakko Partanen Viteikko, Kusti Tervo Rahvaanmäki, Juho Haapalainen Rajakangas, Edvard Tikkanen Kalliorinne, Matti Kananen Lantonmäki

Valtio tekee tien valmiiksi
Taas -36 anottiin uutta valtionapua ja lisäaikaa tien valmistumiselle. Valtio myönsi kuin myönsikin vielä uuden valtionavun 245 000 mk. Mutta ministeriön epäluottamus tien valmistumiseen aiheutti sen, että valtio päätti, että parasta on, kun valtio itse ottaa tien tekemisen loppuun saattamisen vastuulleen. Näin siis tie saatiin lopulta valmiiksi kahdeksan vuotta aikataulusta myöhässä.

Tie saatiin valmiiksi, mitäs siitä seurasi?
Tie saatiin valmiiksi, mutta moni kyläläinen tienkäyttäjä jäi velkakuorman alle. Edelleen laki määräsi kylä- ja paikallistiet kylätiekunnan hoidettaviksi. Onneksi 40-luvun sotakorvausten maksaminen vaati myös tiestön kunnon parantamista valtion toimesta. Myöskin uudet tielait vuosilta -54 ja -58 määräsivät yleiset tiet, joihin myös paikallistiet kuuluivat, valtion hoidettaviksi .  

Jälkipuhe
Minun kiinnostukseni tähän tiejuttuun heräsi muutamia kymmeniä vuosia sitten, kun könysin vanhan Raajamäen vintillä muka jotakin etsimässä. Löysin nipun kellastuneita, aikaa nähneitä pöytäkirjajäljennöksiä, Mustamäen kylätien osakasten ja tielautakunnan kokousten pöytäkirjoja. Nippu kulki mukanani pitkän aikaa eri paikoissa, kunnes nyt vanhalla iällä ajattelin lukea ne ja kasata jonkinmoisen kokonaisuuden 20- ja 30-lukujen tietapahtumista. Lisäksi netin vanhat sanomalehtiuutiset auttoivat kokonaisuuden hahmottamisessa. Aikalaisten tarinoita oli enää turha livenä löytää...
Lapsuuteni Lahnasjärventien, entisen Mustamäen/Mustanmäen paikallistien, nykyisen Malmitien, vaikutuspiirissä eläneenä kerron jonkun muistikuvan.  Kotitaloni Raajamäen tienhaarasta Viinamäen tienhaaraan on matkaa hieman yli kolme kilometriä. Tutustuin näihin muutamiin kilometriin useampana talvena 60-luvun lopulla melko perusteellisesti. Aamulla kelillä kuin kelillä oli noustava polkupyörän selkään heti seitsemän jälkeen ja poljettava Viinamäen tienhaaran pysäkille odottamaan linja-autoa, niljakasta kuten meillä sanottiin, joka veisi minut kirkolle Yhteiskouluun. Oli joskus melko suivaisaa poljeksia matkaa vesisateella tai lumisadeaamuna polkupyörän valon dynamo jumissa lumisohjossa. Iltapäivällä palatessa oli sentään valoisampaa.
Mutta! Näin tuhdissa eläkeiässä ne hetket olivat unohtumattomia ja aika kultaa muistot. Tie, joka nykyään on Malmitie, on oikaistu, leveä, lähes mäetön päällystetie. Jos joku 60-luvulla olisi tullut sanomaan, että ”Lahnaskyläntie” on tulevaisuudessa leveä päällystetty tie, häntä olisi pidetty vähintään pöljänä haihattelijana. Onneksi tien loppuosa Terrafamelta eteenpäin Lahnasjärvelle päin on edelleen vanhaa kunnon mutkaista soratietä…
Lahnasjärventien varressa olleista taloista on kaivoksen alle jäänyt Hakomäki, Konttila, Viteikko, Latomäki, Malmiranta, Niemelä, Korhola, Roniaho, Rajakangas, Rahvaanmäki, Verkkala, Kuusela, Mustamäki, Lantonmäki, Alalehto ja Raajamäki. (Juhani Komulainen 2023)

5.2. Vankileiri Tuhkakylällä

Matti Partanen: Sotkamossakin on ollut kaksi sotavankileiriä vuosina 1943 - 1944, toinen Tipasojalla ja toinen Tuhkalassa. Kyseessä oli sotavankileiri 32:n alaleirit. 
 Sotavankileiri 32:n sotapäiväkirjasta ilmenee mm, että:
*5.6.1944 klo 6.00 siirtyi Pesiön leiriltä vahvuudesta puolet Sotkamon Tipasojalle. Leirin vanhimmaksi määrättiin kersantti Keskitalo. Kok. vahvuus Tipasojalle tuli 2 aliupseeria, 14 miestä ja 75 sotavankia. Leirin meni järjestämään paikoilleen ltn Äyräs.
*10.6.1944 liittyi Pesiön leiriltä loppuosa Sotkamoon Tuhkalaan työmaaleiriksi.
*16.8.1944 ala- ja työmaaleirit alistettu vänr. Ruhomaalle. (Luettelossa on myös Sotkamon kirkonkylän työmaaleiri, jonka sijaintia ei ole mainittu).
*15.9.1944 lakkautettiin Hyrynsalmen alaleiri. Perustettiin Kontinjärven työmaaleiri sekä Partalan työmaaleiri. Perustettiin Rehjan työmaaleiri Sotkamojärvelle laivaan. 
*17.9.1944 lähetettiin Tuhkalan työmaaleirille lisää 50 vankia Kajaanin alaleiriltä.
*2.- 4.10.1944 sotavangit suunnittelivat karkaamista, sillä kaikki eivät haluaisi palata Neuvostoliittoon.
*5.-7.10.1944 sotavankien luovuttamisen tähden on lakkautettu seuraavat työmaaleirit ja alaleirit: Kajaanin alaleiri, Tuhkalan työmaaleiri, Tipasojan työmaaleiri, Sotkamon kirkonkylän, Partalan, Rasimäen, Rehjan, Lontan (?), Auto KV 5:n työmaaleirit sekä Säräisniemen työpisteet, jonka viimeksimainitun sotavangit siirrettiin Iso-Petäisen alaleiriin.
Kari Tervo: 
Sotavankileiri 32 Hyrynsalmi-Vuolijoki, perustettu 1.5.1943, lakkautettu 25.11.1944
Leirin päällikkö: 15.5.1943 - 25.11.1944 kapteeni A. A. Jantunen
Päällikön apulainen: 8.10.1943 - 25.11.1944 luutnantti S. G. Törnqvist
Adjutantti: 24.3.1944 - 25.11.1944 luutnantti U. Jääskeläinen

Alaleiri I (Tipasoja) ja Alaleiri 2 (Tuhkala)
Tilanne 27.11.1947 sotavankeja 1097, menehtyneitä 1943 yksi ja 1944 menehtyneitä 7 (ammuttu 3)

Tuhkakylän leiri sijaitsi Kolmisopen lounaispuolella Kalliojärven etelärannalla eli nykyisen Terrafamen läheisyydessä. Vangit tekivät leirin rakennukset itse. Isä (Rahvaanmäki) mm. on vienyt vangeille ruokaa hevosella Tuhkakylältä. Hän sai vangeilta puisia käsitöitä, joista yksi eli puinen tappinaulakko on mökilläni naulakkona. Vankirakennukset on purettu sodan jälkeen ja käytetty edelleen: toinen sijaitsee Rahvaanmäen talon navettana  ja toinen Markon talon varastona Tuhkakylällä.
Jaakko Kananen: "Veljeni Tauno (Alalehto) on ollut silloin pikku poika. Hän kertoi, että vangit olivat taloissa perunannostossa, niin meilläkin. Pottusaavilla olivat kannelleet tuota pikku poikaa ja ilmeisesti tykänneet lapsista. He olivat ihmetelleet peltojen kivisyyttä, olivat ilmeisesti ukrainalaistaustaisia. Lienevätkö he olleet niitä samoja sotilaita, jotka yrittävät viisumitta tulla talvella 1939-40 Ouluun asti? Niin oli käsketty. Kun vapauttaminen leiriltä oli tullut ajankohtaiseksi, niin monet vangit olivat olleet kauhuissaan, olivat arvanneet, mikä heitä saattoi odottaa kotimaassaan."
Juhani Komulainen: "Isä kertoili, että kesäisin porukka luottovankeja oli Raajamäen pelloilla ainakin heinätöissä. Tulivat mielellään, saihan talosta maittavan maalaisruoan. Oli ollut joku urheilullinenkin vanki, heitellyt joutoaikanaan voltteja sun muita voimisteluliikkeitä pellon pientareella."

5.3. Taloja Lahnasjärventien varressa

Alalehto
Henkikirjoissa 1919 Jormas 17 Ilomäen mäkitupa Lantossa asuu Kusti Määttä s. 1860 perheineen. 1920 kirjassa mainitaan lisäksi vävy Renne Kananen. Kanasen perhe siirtynee jossakin vaiheessa Alalehtoon.
Jaakko Kananen muistelee kotiseutuaan kesällä 2024:
"Luin kotisivuilta, kuka on tuhkakyläläinen. Tuntuu erikoiselta, mutta tosiasia on, että Lahnasjärven viimeiset talot Sotkamon puolella kuten Mustamäen talot, Lantonmäki ja Alalehto kuuluivat eri vaalipiiriin kuin Lahnasjärventien alkuosan talot. Käytiin äänestämässä Talvivaaran koululla ja kuuluttiin Talvivaaran koulupiiriin. Kylänä kuuluttiin Jormaskylään. Näin se virallisesti meni. Koulua käytiin mm. Tuhkakylällä, Laakajärvellä, Talvivaarassa ja Lahnaskylällä Kajaanin mlk:n puolella. Vanhemmat sisarukseni ovat käyneet noita kouluja.
1800-luvun alkupuolella Lahnasjärvi ja Raudankylän alueet ovat kuuluneet Sotkamoon. Lahnasjärvellä puhutaan vieläkin Sotkamon murretta.
Tuossa välimaastossa siis kasvoin. Asioitiin sekä Lahnaskylällä että Tuhkakylällä, lähinnä kaupoissa. Tuhkakylällä käytiin myös pankissa ja Pellein kisoissa. Joskus käytiin Mustolanmutkan kaupassakin. Oli tietysti Juakon (Jaakko Pulkkinen) kauppa, jossa myös asioitiin. Reino Pulkkisen kaupassa käytiin paljon ja joskus Osulassakin. Vanhempani muistivat Vohvanan, ainakin hänestä puhuivat.
Lahnasjärven tien varressa oli Hakalassa kauppa siinä, josta kääntyy tie oikealle mm. Sorsalaan. Myös Mustassamäessä oli kauppa, ja kesällä 1960-luvulla makasiini lähinnä aitassa. Elenton taloon mentiin Mustanmäen kautta. Sinne ei päässyt autolla vielä 1960-luvun puoleen väliin mennessä. Talo sijaitsi n. 3 km päässä tiestä, entinen metsänvartijan talo. Asukkaat muuttivat pois joskus 1960-luvun alkupuolella.
Mihinkä sitten kuulun? Vähän tuntui vetoa Lahnaskylään, kun sielläkin asioitiin, Tuhkakylän suuntaan enemmän, kun kuului samaan kuntaan ja siellä oli vähän enempi aktiviteettejä. Koulupiiri ja vaalipiirijako sulki meidät kuitenkin jotenkin pois tuhkakyläläisistä.
Sukujuurenikin ovat alkujaan lähtöisin Jormasen takaa, Vuokatin vaarojen kupeesta Vaarankylältä. Kylän nimi, johon kotitalomme oli kytketty sijainniltaan, siis Jormaskylään, ei kyllä kerro kenellekään oikein selkeästi mitään. Maailmalla asuessani olen sanonut syntyneeni Sotkamossa. Sieltä olen kotoisin ja olen ylpeä synnyinkunnastani. Mikäpä hänessä."

 Lantonmäki
Lantonmäki nousi tiestä loivasti mäen päälle peltojen ympäröimänä. Talo oli puolitoistakerroksinen hirrestä rakennettu, mutta ei rintamamiestyyppinen talo. Kanasten suku asutti tätä paikkaa. Talo tyhjeni muuton myötä 1970-luvulla. Rakennus toimi kesäasuntona ennen Talvivaaran kaivoksen tuloa. 
(Timo Laatikainen 2024)
Talo sijaitsi Mustanmäen päällä lähellä tietä. Tästäkin taas yksi outo muisto. Heimo Kananen, Lantonmäen Hemppa, ei ollut minulle kovin tuttu. Muistan kun kerran Hemppa oli meillä Raajamäessä. Isä ja Hemppa istuivat sohvalla ja juttelivat, minä tietysti uteliaana seuraan ja kuuntelen vieressä. Minulle yksi miehen arvostuksen mitoista oli peukalon koko. Voi kun Hempan peukalo oli paljon pienempi kuin isäni työmiehen peukalo. Olin järkyttynyt. Kummallisia ajatuksia sitä voi olla pikkupojan päässä… (Juhani Komulainen 2024)

Mustamäki 
Mustamäki sijaitsi noin puolen kilometrin päässä tiestä mäen päällä kuusikkoisella seudulla. Ilmeisesti mäki oli saanut nimensä juuri runsaasta kuusen kasvusta. Mäellä sijaitsi kaksi taloa, toinen matala kainuulaistyylinen vanha pitkänomainen matala yksikerroksinen  hirsirakennus isoine pirtteineen ja kamareineen, toinen  rintamamiestyyppinen talo oli peltojen ympäröimänä. Niskasten suku asutti näitä taloja. Nykyisin talot sijaitsevat kaivosalueen sisällä. Toinen taloista tyhjeni poismuuton vuoksi 1960-luvun loppupuolella, vanhemmassa talossa asuttiin vielä 1980-luvulla. (Timo Laatikainen 2024)
Mustassamäessä oli kaksi Niskasten taloa, veljesten lapset Kaarlo ja Toivo pesueineen asuttivat niitä. Topin puoli oli tutumpi, Topi ja poikansa Matti kävivät usein meillä. Topilla oli tärkeä rooli Raajamäen maataloudessa, olihan hänellä koneet perunanistutukseen ja -nostoon. Topin traktori on harmaa petroli- Ferguson. Jännä oli myös Mustanmäen pellon reunalla ollut ikivanha auto Ford T -malli. 
(Juhani Komulainen 2024)

Kuusela
Talossa  asui aikoinaan Antti ja Hilja Kananen. Antin kuoleman jälkeen Hilja muutti kirkolle.

Kalliorinne
Kalliorinne on Tuhkakylältä päin katsottuna oikealla puolella tietä kallion päällä pellon reunassa punainen talo. Pellon reunalta putosi jyrkkä kallionreuna. Talossa asui Korhosia. Tieltä oli matkaa talolle noin 300 metriä. Taloa sanottiin ( verkkalaksi) en tiedä, mistä nimi oli saanut alkunsa. Taloa eikä kalliota ole enää olemassa, se on murskattu kaivoksen tarpeisiin. Talossa oli pirtti ja kamari. (Timo Laatikainen 2024)
1960-luvun alussa televisio alkoi yleistyä myös Kainuussa. Isä osti meille ensimmäisen tv:n 1962 ja tästä innostuneena myös Verkkalan Topi osti television. Pettymys oli melkoinen, kun lähetin oli Kuopiossa ja Kalliorinne sijaitsi melko alhaalla ja signaali ei tahtonut löytää perille. Raajamäki taas oli mäen päällä ja korkeapainesäällä kuva oli selkeä.
Kerran oli Myllyniemen Manne ollut Verkkalassa kylässä ja tietenkin tv:tä katsottiin, kuva oli ollut melko lumisateinen ja Manne oli tästä maininnut että ”huonosti näkkyy”. Anni oli tokaissut Mannelle: ”Ei sitä oo pakko kahtoo!” Muistan kun Manne tästä meilläkin joskus huvittuneena kertoi.
Tuli mieleen toinenkin tarina Verkkalan Topista. Olin varmaan noin nelivuotias, kun asuimme vielä vanhan Raajamäen puolella ja renkimme Veetu  asui  alapihan entisessä saunassa. Usein iltaisin minulla oli tapana käydä Veetua jututtamassa, niin nyttenkin. Astuin sisään ja sisällä istui minulle tuntematon mies. Ryökäle! Minä hyökkään ulos ja itkuin parkuin juoksen kotiin sisälle. Huusin kurkku suorana: ”Siellä oli hirveen ruma ja pahannäkönen mies!” Isä ja äiti saivat minua kotvan rauhoitella. Isä kävi tarkastamassa asian, no ei hätää, Topihan siellä tupakoi. (Juhani Komulainen 2024)

Rahvaanmäki (Kari Tervo)
Joitain merkintöjä torpasta yleensä, suvustamme ja myöhemmästä itsellisestä pientilasta.
Talojen nimistö on usein liittyneenä siihen sukuun, joka taloa on asuttanut, etenkin Pohjanmaalla. Rahvaanmäen kohdalla se ei kuitenkaan päde. Historiantutkijat aukaisevat nimeä kertomalla sen olevan todellakin sellainen kyläalueen muutoin käyttämätön paikka, jota tilattomat ovat voineet yhteiskasketa ja näin pitää nälkäänsä pienemmällä. Tapa on ollut savolainen, kuten kaskeaminen yleensäkin on ollut. Samannimisiä paikkoja ja taloja on Savon ympäristössä ollut lukuisia, mutta  vain talon nimenä ne ovat säilyttäneet tuon nimityksen meidän päiviin saakka. On luultavaa, että nämä rahvaanmäet ovat olleet tuohon aikaan kruunun maita.
Ihan alkujaan nykyisen Nurmelan, Suutarinkylän Suutarin, Rannan ja Kannaksen maat olivat ilmeisesti yhden tilan maita. Tutkijoiden mukaan tila tunnettiin mahdollisena Rönkkö/Rönkkölän nimellä. Tarinoiden mukaan Pitkävihan eli rappasodan melskeissä 1500-luvulla uudistalon väki pääsi pakenemaan Linnakallion kautta eteläisille kaskisaunoille aina Mustaanmäkeen ja Talvivaaraan saakka. Rönkkölän suoheinämaiden ja kaskisaunan paikkana Rönkönlehto on säilyttänyt näihin päiviin saakka vanhan nimensä. Joka tapauksessa ilmeisesti tämän talon maat esiintyvät myöhemmin Jormas 22 Tuhkalan maina, ainakin osittain.
Jossain vaiheessa Rahvaanmäki siirtyi Jormas 22 Tuhkalan ja sen jakauduttua Jormasjärven saaressa sijainneen Jormas 22 Kannaksen tilan torpaksi. Kannas on ollut osa vanhaa 22 Tuhkalaa, joka on käsittänyt sekä Kannaksen, että nykyisen Raatevaaran (alkujaan Raatemäki).
Lähistön muitakin kaskeamiskelpoisia ja torpan paikoiksi soveltuvia mäkiä ja rinteitä irrotettiin kruunulta kantatilojen maiksi. Esimerkiksi Lantonmäki on ollut pitkään Jormas 1 Kolmisopen eli sittemmin 1 Tuhkalan eli nykyisen Harjun talon torppa.
Rahvaanmäki esiintyy 1820-luvulla Kannaksen torppana ruotsinnetulla nimellä Rahvabacket mm. rippikirjoissa. Torpassa asui eri sukuja, mutta siinä vaiheessa kun Suutarin suku oli vielä mahtisuku Kolmisopen talossa, se lunasti ja peri torppia, joista yksi oli Rajamäki eli nykyinen Raajamäki ja siihen liitettiin mm. Rahvaanmäen kaskisauna. Myöhemmin Suutarien sukua oli sekä Rajamäellä että Rahvaanmäen torpassa. Rajamäellä oli muitakin torppia (Viteikko, Kalliorinne ja Vuorimäki). Näin selittyy myös se, että miksi Kolmisopen pohjoispäähän laskevassa purossa on ollut varsin etäällä sijaitseva Raajamäen mylly maineen: se oli vanha Suutarien mylly Kolmisopen talon hallinta-aikaan ja pysyi suvulla.

Isoukkini Lauri Pekanpoika Tervo syntyi 1865 Alasotkamon Luukkolan eli nyt Lääsönä tunnetun Herttuaniemen torppaan. Hänen isänsä Pekka Laurinpoika Tervo (joissain asiakirjoissa vielä vanhin muoto Tervonen) oli syntynyt Tipasojalla ja sai luvan harjoittaa Juurikkalahdessa maakauppiaan tointa kuten myöhemmin sai hänen veljensä Lauri kirkonkylällä. 
”Bisnekset” sujuivat aluksi hyvin Herttuanimellä, ja siitä rohkaistuneena Pekka osti vuonna 1868 Mustosilta Juurikkalahden talon nro 29 puromyllyineen. Suuret nälkävuodet 1870-luvun lopulla veivät kuitenkin rahat ja voimat. Pekka haki vielä lainaa kuntakokoukselta ja saikin sitä taloa vastaan. Tukkukauppias Bergh Kajaanista haki pian Pekan konkurssiin ja kauppatalo maineen joutui kuntakokoukselle, joten Juurikkalahden tila ja myöhemmän koulun paikka on ollut kunnalla siitä saakka. Pekan veli Lauri selviytyi nälkävuosien yli paljon paremmin nahkojen sekä turkisten myynnillä, mistä hän sai varsin hyvän rahanlähteen myöhemmin.
Isoukkini Lauri oli kirkonkylän setänsä Lauri-kauppiaan töissä pari kesää. Hän oppi erinomaisen sekä koristeellisen kirjoitustaidon, joka auttoi häntä myöhemmin monessa. Isoukki toimi talvisin räätälinä ja kesäisin savotoilla sekä Kajaanin tervalaiturilla nokkamiehenä eli työnjohtajana rautateiden tuloon saakka. Hän oli pienikokoinen ja aikakauden setelit suuria, joten työmiesten palkanmaksu herätti hilpeyttä: rahapussi oli pienellä miehellä erikoisen suuren näköinen. Räätäleitä suvussamme on ollut niin kauas taaksepäin kuin tietoja suvusta löytyy.
Isoukkini sisarukset levisivät isä Pekan konkurssin myötä ”pitkin pitäjiä”. Toki siihen vaikutti myös nälkävuosien jälkeinen suuri muutos elinkeinoissa. Yksi veljistä jatkoi kauppiaan tointa Viipurissa, mutta jäi kiinni pirtun piilottamisesta seinärakenteisiin, mikä erikoisuus säilyi suvun muistissa toki hyvin. Toinen muutti Terijoelle ja kuollessaan ammattina oli huvilan omistaja. Suurin osa kuitenkin pysyi Sotkamossa ja muutti Jormasjärven ympäristöön. Isoukkini Lauri meni naimisiin Anna-Kaisa ”Kaija” (o.s. Heikkinen, Kalmomäki) kanssa ja he muuttivat torppareiksi Raajamäen Rahvaanmäkeen Suutareiden jälkeen. Asiaan vaikutti Kaijan sukuyhteys Raajamäen väkeen. Juurikkalahden ajoilta Laurilla oli tuolloin tallessa suuri ja koristeellinen kattokynttelikkö, joka löysi paikkansa Rahvaanmäen vanhemman pirtin puolelta. Lauri lunasti yleisen lunastuslakimuutoksen jälkeen torpan itselliseksi tilaksi 1926-7, jolloin 35 hehtaaria maksoi 2500 markkaa. Lunastus oli pitkällinen toimi, sillä alkutahdit siihen Lauri anoi jo 1919. Lapsia syntyi 9, joista ukkini Aukusti ”Kusti” oli toinen pojista. Talo jäi hänelle isoukki Laurin kuoltua Jormasjokisuun Torvelan talon vanhojen kaskimaiden halkorantteelle Mustanmäen Mustalammilla.

Ukillani Kustilla eli ”ukkelilla” kuten jälkipolvi häntä kutsui, oli synnynnäinen sydänvaiva ja hän ei päässyt sotaväkeen tai osallistunut kiihkeisiin vuosisadan vaihteen melskeisiin. Talon pitämisessä pystyssä oli tarpeeksi miehelle, joka poti ilmeisesti lopuksi myös Parkinsonin tautia. Ukkeli pysähtyi kesken toimiensa paikoilleen ja häntä piti tönäistä tai ainakin koskettaa, jotta hän pääsi taas liikkeelle. Suvun punainen lammas oli Kustin vanhemman sisaren aviomies, joka yritti toimia punakaartin kokoajana Kajaanissa ja tuomittiin kaiken muunkin toimintansa seurauksena vuonna 1922 Vaasassa 5 vuoden kuritushuonerangaistukseen.
Kustin ja vaimonsa Olga Maria Juhontytär (o.s. Sirviö, Naurismäki) perheeseen ei syntynyt kuin kaksi lasta, Aulis Aukusti ja Pentti Aatos. Lapsirakas pariskunta sai kuitenkin ajoittain suvun piiristä hoitaakseen lapsia ”joka tarpeeseen”. Olga oli ostanut kutomakoneen ja sitä kautta syntyneet luontevat tienestit olivat tarpeen.
Kustin veli Väinö asui Rahvaanmäellä yläkerrassa 1950-luvulla ja rakensi länsirinteeseen hyppyrimäen puisine lähtötorneineen. Hän muutti perheineen Kolmisopenvaaran Mäkikeolle, josta edelleen Tipasojan Lonttaan, minne he rakensivat uudistalon. Väinö oli kirvesmies viimeisen päälle ja monen sotkamolaisen kansakoulun rakennusryhmässä mukana. Väinön jälkeen yläkerran huoneen vuokrasi paikallinen kuorma-autoilija Rytkönen pienen perheensä kanssa. Tuohon aikana laki velvoitti vuokraamaan tyhjät huonetilat tarvitseville, sillä asuintilanne oli huutava koko Suomen maassa.

Aulis vanhempana sisaruksena ”peri” Rahvaanmäen lunastamalla puolet veljeltään. Kauppaan kuului myös uusi Hautalammen palsta, joka oli sotien jälkeen valtion maista lohkottu metsäala toimeentulon avustamiseksi, johon hankintaan myönnettiin korkotuettua valtion lainaa.
Pentti avioitui Mirja Heikkisen kanssa ja he asettuivat Parkuan Rientolaan lähelle Juuvanjärveä.

Rahvaanmäellä oli vanha pihapiirin rakennuskanta isoukki Laurin ja vielä Kustinkin aikaan. Nykyisen pihapiirin keskellä oli ns. kaksoispirtti, joiden välissä oli kylmä eteisosa perällä olevine ruokahuoneineen. Talvella pidettiin lämpimänä vain isompaa pirtti vanhemman ollessa tyypilliseen tapaan ns. parempi puoli.
Tämä rakennus lahosi ja uuden rakentaminen alkoi sotien jälkeen Kustin vielä eläessä.

Uusi kaksikerroksinen pirttirakennus oli tehty 1949 kuusihirrestä ja tutkittuani sen hirsityötä myöhemmin, oli todettava sen olevan yksi hienoimmin tehdyistä hirsirakennuksista mitä olen ammatissani nähnyt. Sotien jälkeinen jälleenrakennusaika harjoitti tekijät huippuunsa. Hirrenveistäjinä olivat olleet Viljo ”Ville” Meriläinen Raatemäen Peltolasta, Kaija-isomummin pikkuveli Renne Sirviö sekä Kusti -ukki apumiehenä. Kolmikko teki aikoinaan kylän ympäristöön melkoisesti hirsirakennuksia ja ehdin tutustua kumpaankin ennen heidän poismenoaan.  Aulis ja Keijo olivat heidän mukanaan useilla työmailla nuorena poikana, mm. Pernumäen Arffmanien ja Kivirannan Puistolan Korhosten navetat olivat tämän ryhmän työkohteita. Villen tytär Anneli Meriläinen-Hyvärinen toimi Oulun historian laitoksella kulttuuriantropologian opettajana ja hän purki miehensä Erkki Hyvärisen kanssa Kolmisopen pohjoisrannasta Villen tekemän päärakennuksen sijoittaen sen uuteen paikkaan Saijanlahteen kesäasunnoksi.

Syntyessäni Rahvaanmäki oli 1960-luvulla pientila, jossa oli päärakennuksen lisäksi Kallioisen sotavankilan rakennuksesta muokattu navetta saunoineen ja muita pienempiä talousrakennuksia. Navetassa oli lehmän sekä hevosen lisäksi kanala, jonka kukon jälki on leuassani muistona. Munien hintaromahdus vei kanat ja tilalle tulivat porsaat, kalkkunat ja mitä milloinkin. Yläkerran kuorma-autoilija Rytkönen perheineen asui syntymäni jälkeen vielä muutamia vuosia yläkerran huoneessa ja muistijälkeeni jäi suuri kuormuri pihalla sekä sen ominaishajut.

Harjun Jääskeläisiltä ostettiin traktori kärryine ja muine oheislaitteineen n. 1970, ja maanviljelys koheni sen verran, että siitä oli ajoittain jotain tuloakin sekä eläkekertymää, kun useamman lehmän maitoa alettiin lähettää meijeriin. Nuffield Universal jaksoi pyörittää myös lumilinkoa, joten alkoi lähiteiden lumenpoisto. Lisäksi mansikanviljelys laajeni ja tomaatteja tuli joka tarpeeseen, kun Aulis rakensi kasvihuoneen. Maanviljelys ei tuottanut tarpeeksi, eikä metsää ollut kovin paljoa mitä myydä, joten Aulis oli metsurina talvisin. Tuolloin rasvaisen poromakkaran käristäminen nuotiolla tuli tutuksi. Lisäksi kirvesmiehen töitä oli ajoittain ja etenkin 1970-luvulla enemmänkin.

Auliksen serkku ja kylän ”monitoimimies” Keijo Tervo asui talossa ajoittain ja hänellä oli teknisten piirustusten välineet yläkerran kamarissa. Keijo haki teknisen piirtäjän koulutukseen ja pääsikin, mutta elämä vei muualle. Hän piirsi kuitenkin muutamia rakennuksia, joista mainita voi Lehtikankaan koulun lisäosan ja Tuhkakylän Pellein talon. Pääsin tai oikeastaa salaa hiivin yläkertaan Keijon piirtovälineitä kokeilemaan ja innostus omaan ammattiin heräsi jo tuolloin pikku poikana, enkä ole historian harrastuksen lisäksi muuta herätettä saanut myöhemminkään. Isän veli Pentti toimi raudoittajana Kaise Oy:llä Kajaanissa ja houkutteli Auliksen sinne myös. Vuoropäivin Pikkaraisen Arvon kanssa miehet ajelivat Kajaanissa töissä, Arvo työskenteli kaupungin palveluksessa. Muutamia vuosia oli siis varsin säännöllistä toimeentuloa, kunnes kirvesmiehen töistä tuli täyspäiväistä ja lähdin itsekin 15-vuotiaana jonkinmoiseksi apupojaksi Auliksen ja Keijon omakotityömaille.

Äitini Liisa (Irja Liisa o.s. Korhonen, Lylymäki Maanselkä) teki navettatyöt ja lisäksi oli ajoittain kahvioapulaisena. Navettatöiden raskaus oli selvää ja mm. niskat eivät kestäneet sitä. 1970-luvun lopulla tuli vanhemmille houkutus pistää lisämaan puut nurin, rakentaa talo Vuokattiin ja kun Liisalle tarjoutui mahdollisuus aloittaa työt Rautuki Oy:n Astellin keittiössä ja vastaanotossa, näkivät he mahdollisuudet elämänmuutokseen. Mielialoihin vaikutti toki myös lähitalojen hiljeneminen noihin aikoihin: jos koulukyytinä toimineessa Ford Transitissa istuttiin tiukasti sylikkäin vielä 1970-luvun puolivälissä, oli Suutarin Artun Volgassa parilla koululaisella väljää 1979.

Suurin ongelma oli ollut kuitenkin vedensaannissa. Pihakaivo saastui navetan virtsakaivon vuodettua siihen ja tilannetta yritettiin korjata vetämällä vesiputki rinteen alla olevaan hetteeseen. Vesimäärä ei riittänyt lehmille ja ajettiin talvi lehmien juomavettä Härköpurosta. Vuokatin Jäätiöntien taloa piirrettiin 1977-78. Rahvaanmäki hiljeni 1979 ja jäi kesäkäyttöön, mutta samalla perheessä alkoi oikeastaan kahden talon ylläpito kesämökin lisäksi. Auliksen sydänkohtaukset hillitsivät menoa, mutta Laakajärven tanssitalolle piti päästä heti kun jaloilleen pääsi ja hirvimetsälle nylkemään, mikä oli Auliksen erikoislaji; sitä oli harjoitettu.

Koko tuon varsin aktiiviselta näyttävän jakson aikana ehdittiin pitää kesät/talvet verkot/rysät Laakajärvessä, pilkkiä Kallioisella, mökkeillä Laannurmen edustan Konnankoukkelon mökillä, marjastaa älyttömiä määriä etenkin lentokonelannoitettuja puolukoita, matkustella Lapissa ja ulkomailla ja käydä taas siinä sivussa pilkillä. Vain heinänteko oli sitten se kaikkein paineisin aika muistikuvani mukaan. Tummien pilvien noustessa näkösälle Auliksen kirosanojen määrä oli kohtuullisen suuri. Mitäpä muita yhtä voimallisia sanoja siihen käyttöön olisi ollutkaan.

Opittuani traktorin kytkimen painamisen yhdellä painojalalla onnistui minulta vaihteen vaihtamiset ja ajamiset. Seurauksena oli traktorin käyttäjän ominaisuus varsin pienestä saakka Rahvaanmäen ympyröissä. Aulis kävi kyntämässä, ajamassa rankoja ja tekemässä lumitöitä Lahnasjärventien varressa, mutta minä tein ne askareet pihapiirissä. Olin innostunut Mantsisen Jussin kehotteesta juoksemisesta ja sitä tein pitkin pellon pieliä kesät ja lumilingon perässä talvet, mikä ei muuten lumikeleillä olisi onnistunut.

Joskus tilanne vaati minun ajella traktoria kauemmas, mutta kun päästin traktorin vapaalle Mustanmäen varsin pitkässä ja jyrkässä rinteessä rankakuorman kanssa, ”tuli äiti mieleen” ja Aulis muisti taas ikäni. Pelkällä onnella yhdistelmä pysyi tiellä. Hauskinta traktorihommissa oli kuitenkin keväthangilla rankojen juonto metsästä vinssipankolla vetäen sekä puita ja kantoja kierrellen. Riemukasta oli myös peltojen vauhdikas karhitseminen. Möin yhä pyörivän Nuffieldin 2010-luvulla pöljyyksissäni Hyvösen Harrille Hyvölänkylän rantaan, missä Harri käyttää sitä yhä, voi surkeutta.

Lapsuusaika oli siis jatkuvaa toimintaa ja tekemistä ainakin muistikuvissa, jota asiaa on ihmetelty saman aikakauden kokeneiden kanssa myöhemmin. Kaakkomäen Timo sanoi siitä osuvasti, kun kuvasi poristessa tuota aikaa ”ehkä historian mielenkiintoisimmaksi sen ajan eläneiden lasten kohdalla”. Ja sitten säälittiin nykyajan lapsia.

Ai niin rankametässä oltiin aina ne luppoajat! Ja välillä piti hiihtää kilpaa, tehdä hyppyrimäet sekä ampua jänikset ja hirvet. Jalkapalloa kävin pelaamassa koulun kentällä ja pelattiinpa Laakajärveä vastaan tiukkoja otteluitakin Kaakkomäen Timon valmentaessa.

Kouluaika Kylän sivulla, jossa muistellaan koulunkäyntiä. 

Aikanaan Rahvaanmäkeen liitetty Hautalammin lisämaa myytiin takaisin valtiolle. Kaiholla muistan lisämaan alkuperäistä luontoa, sillä valtionmailla oli vielä paikkoja, joita ei ollut koskaan hakattu ja Hautalampi sijoittui juuri sellaiseen ympäristöön. Nykyään Hautalampi olisi suojeltu, ellei Talvivaaran sakkapäästöjä Savon vesistöön olisi olemassa; ne sotkivat myös Hautalammen veden.

Loppukaneettina on mainittava Talvivaaran kaivoksen maanhankintaan liittyvä Rahvaanmäen pakkolunastus. Oikeastaan kyseessä oli kauppa, mutta kun pakkolunastus tarkoitti pienempiä veroja, sovittiin suuri määrä kyseisen kaivoksen kaupoista lunastuksina. Koska kyseinen mäki on graniittia, ei sitä tulla kuitenkaan kaivamaan raaka-aineeksi. Talo ja navetta nököttävät yhä Terrafamen alueen päätien varressa kuin muistomerkkinä.

Talvivaaran kaivoksen alkuun sijoittui työtehtävä, jonka aikana keräsin nopeasti luettelomuotoon alueella vielä jäljellä olevat rakennukset. Tehtävä oli hätäinen, joten paneutumista oli aivan liian vähän. Työstä on olemassa kuitenkin raportti, jonka laadin silloiselle Kainuun Ympäristökeskukselle (Kainuun Ely-keskus).
(Kari Tervo 2024)

Rajakangas
Rajakangas oli valtion asutustila ja sijaitsi Rahvaanmäen ja Kuusilammin välisellä alueella. 1900-luvun puolella taloa asuttivat Haapalaiset isäntä Juhon, ”Kuoppa-Jussin”, johdolla.
Kuuluisa Rajakankaan Hilma, s. 1906, oli Juhon tyttö,  vanhapiika ja melko omintakeinen persoona. Olot olivat köyhät ja  naapureitten ladoista tahoivat heinät hävitä, tiedettiin syyllinen, mutta Hilman kurjien olojen takia asiaan ei suuremmin puututtu. Isä Kalevi oli kerran ollut käymässä Rajakankaalla jotain asiaa toimittamassa. Hilma tekeytyi kahvinkeittoon. No, sokeritopasta Hilma sai sokerit irti purasemalla palasen ja sylkäisemällä palasen kooliin. Kahvikuppina oli talon ainut kuppi, sekin halki ja villalangalla kokoon harsittu. Isä tuumasi, että sillä kerralla ei kahvi ollut maullaan.
Kuoppa-Jussi -nimi kait tuli siitä, että Hilman ja isänsä välit eivät olleet kaksiset ja Juho kesäisin turvautui asumaan pottukuopassa, saipahan olla hetken rauhassa… (Juhani Komulainen 2024)

Roniaho
Roninahon talo on samalla puolella kuin Kalliorinne, 1950-luvun lopulla rakennettu rintamamiestalo . Talo sijaitsi männikkökankaan reunassa noin 50 metriä tiestä. Yrttiahot asuivat talossa noin kymmenisen vuotta. Talo oli tyhjillään muutaman vuoden. Kanasen suku muutti taloon  seuraavaksi. Talo oli asuttu 1990-luvulle . Talo on purettu kaivoksen tieltä, paikalla nykyisin asutuksesta muistuttamassa kaivo. 
(Timo Laatikainen 2024)
Roniaho oli parin hehtaarin alue Lahnaskylän tien varressa, alunperin Raajamäen maita. Asukkeina varmaankin olivat ensin Toivo Yrttiaho perheineen ja sitten Eemi Kananen perheineen.
Muisto 1960-luvun alusta. Eräs jouluaattoaamu äiti lähetti minut Roniaholle toimittamaan jotain asiaa. Topi oli juuri kiinnittämässä kuuseen kynttilöitä, minulle ihmetyksen aihe olivat kynttilänjalat. Topi sitoi kynttilät kiinni kuuseen manillanarulla. Varmaan tapa oli yleinen siihen aikaan monessa talossa, minä en vain sitä ollut ennen nähnyt. (Juhani Komulainen 2024)

Latomäki
Samalta puolelta kuin Roninahon talo lähti risteys Malmirantaan. Noin kilometrin päässä tiestä sijaitsi Latomäen talo. Kanasen suku  asui kuusikon keskellä mäen rinteellä olevassa talossa. Talo on punaiseksi maalattu pitkänomainen talo , jossa iso pirtti ja muutama kamari. Talo oli asuttu noin 1960-luvun lopulle saakka. Risteystä ei ole enää olemassa valtavan kaivostien rakentamisen jälkeen. Latomäki on pystyssä vielä. 
(Timo Laatikainen 2024) 

Malmiranta
Malmirannan tie jatkui Latomäestä  Malmirantaan, jossa sijaitsi  kolme taloa. Ensimmäisessä talossa Latomäestä tultaessa asui Korhosten suku hirsitalossa pellon keskellä järven rannalla. Korhoset myivät talonsa 1960-1970 -lukujen taitteessa kesämökiksi Heikkisen suvulle. Talvivaaran kaivosyhtiö osti tilan Heikkisiltä.
Toisessa talossa noin 200 metrin päässä asui Suutarin suku yksikerroksisessa hirrestä rakennetussa talossa, jossa oli pirtti ja kamari. Talvivaaran kaivosyhtiö osti Suutarien talon puoliväkisin. Talo oli asuttuna talon ostamiseen saakka. 
Rytkösen suku asui  Malmirannan taloista viimeisenä. Talo on hirrestä tehty, ja muistaakseni siinä oli iso pirtti ja kamari. Talo oli asuttuna ilmeisesti 1960-1970 -lukujen vaihteeseen. Talo sijaitsi Kolmisopen rantatörmällä niin kuin muutkin talot. Pihapiirissä oli myös kaksi kesämökkiä. Talvivaara osakeyhtiö osti tämänkin talon.
(Timo Laatikainen 2024)
Malmirantaa asuttivat 1920-luvulta lähtien Suutarit, Enokki s. 1889, ensimmäisenä. Enokki oli mielenkiintoinen persoona, hän teki jos jonkinmoisia keksintöjä ja uusia tuli koko ajan. Isä puhui monesti Enokin keksimästä ”turpaaniskijästä”. Hän oli kehitellyt hevoselle vetohalujen lisääjäksi laitteen, jolla ohjastaja saattoi räpäyttää hevosta turpaan ja päähän, jos kuorma ei muuten talunu.
No, kerran sitten Enokki sai uskoteltua Tikkakosken Ompelukonetehtaan väelle, että hänellä on nyt semmoinen ompelukoneen laite, jota on kaivattu aina ja jota kukaan muu ei osaa tehdä. Enokki kutsuttiin Tikkakoskelle esittelemään ihmekeksintöään. Meniköhän kahta viikkoa kun Enokki passitettiin maitojunalla takisin kotiin… Isä puhui usein näistä Enokin keksinnöistä, joita kait oli ollut pilvin pimein.
Nämä Suutarit Enokki mukaan lukien ovat samaa heimonkantaa, Raajamäen Heikki Suutari, Komulan Renne, Konttilan Kusti jne. (Juhani Komulainen 2024)

Raajamäki (Juhani Komulainen 2024)
Raajamäki nimenä on ollut olemassa yli 200 vuoden ajan 1800-luvun alusta lähtien. Todennäköisesti tuolla mäellä on ollut asutusta jo aiemminkin, mutta nimi Raajamäki  (Rajamäki) esiintyy ensimmäisen kerran 
1800-luvun alkuvuosista lähtien kirkonkirjoissa.
Raajamäki talon  tai tilan nimenä näyttäytyy  ensimmäisen kerran Sotkamon seurakunnan rippikirjoissa vuosilta 1807-1814. 1800-luvulla Raajamäen  isäntäväkenä esiintyvät sukunimet Härmä, Ilkko, Pääkkönen, Komulainen ja Suutari. Varsinaisesti minun sukuni Komulaiset tulivat Raajamäkeen vasta 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. 
Raajamäen rekisterinumero oli alkujaan 53 ja isonjaon jälkeen 60.  Kirkonkirjoissa uusi rekisterinumero 60 on käytössä ensimmäisen kerran 1866-1875. Henkikirjoissa uusi rekisterinumero 60 näkyy vuoden 1868 tiedoissa.

Me Komulaiset (Taneli vanhempi, Matti, Reino sisaruksineen, Impi-mummu, Kalevi ja me lapset Juhani, Vesa ja Anneli) olimme Raajamäen omistajina kukin eri vaiheissa yhteensä hieman yli sata vuotta, kunnes vuonna 2006 silloinen Talvivaara-kaivosyhtiö (nykyinen Terrafame) osti maat ja mannut omaan käyttöönsä.

Nimi Rajamäki tullee  vanhasta rajasta, joka on kulkenut kotimäkeni kohdalla tai yli. Tämä tieto on hyvin epävarma, tietäneekö kukaan nimen varmaa alkuperää. Toisaalta Raajamäkihän sijaitsi aivan Savon ja Kainuun rajamailla, nimi Rajamäki voisi olla myös siitä lähtöisin. Kaiken kaikkiaan, koska talo sijaitsee korkean mäen päällä, voisi kuvitella, että siitä kohden olisi jokin raja kulkenut.
Henkikirja vuodelta 1809 puhuu Simon Härmästä ja että hänen asuinpaikkansa olisi ollut Backstugu (Mäkitorppa). Seuraavana vuonna 1810 henkikirja kertoo Simon Härmän asuinpaikaksi talon nimeltä Rajamäki 53 1/8. Lisää mielenkiintoista nimitietoa: henkikirjat vuosina 1866-1868 ja 1878 mainitsevat talon nimeksi Rajalinna.
1800-luvun alkuvuosikymmeninä Raajamäen isäntäväkenä olivat Härmät.  Useimmat Sotkamon  Härmistä olivat lähtöisin Paltamon Mieslahdesta ja Sotkamossa sukunimi esiintyy varmaankin 1600-luvulta lähtien. Useimpien miespuolisten Härmien ammattina on ollut sotilas. Sotilaat palvelivat Kajaanin jääkäripataljoonassa.
1800-1830:
Simon Härmä, s. 1762 mainitaan isäntänä 1800-luvun alkuvuosina, vaimo Lisa Väyrynen, s. 1772.    Avioliitto oli lapseton. Simon oli alunperin sotilas, korpraali Simon Björn Kajaanin jääkäripataljoonassa ja asui Taattolan ruotusotamiestorpassa Hakolassa ( eli Hakomäellä). Sotilasuran jälkeen hän tuli Raajamäkeen isännäksi kuolemaansa vuoteen 1824 saakka. Raajamäellä asui myös Simonin serkku Anders Härmä, s. 1786, perheineen. Myös Anders oli alkuperäiseltä ammatiltaan sotilas Kajaanin jääkäripataljoonassa. Anders karkasi armeijasta ja päätyi Raajamäkeen torppasiksi.  Simonin kuoleman jälkeen leski Lisa meni naimisiin Johan Perttusen  s. 1806 kanssa vuonna 1826. Johtuiko isosta ikäerosta vai mistä, tämäkin liitto oli lapseton. Pari muutti pois Raajamänestä vuonna 1834.
1830- ja 1840-luvut: 
1831 isännäksi tuli Samuel Suutari, s. 1781, Samuelin (Samulin)  äiti Lisa, s. 1749 Tuhkala, oli samoja Suutareita muitten Suutarinkylän Suutareitten kanssa. Nuorempi Samuli, s. 1815,  oli isäntänä  vuosina 1832-33. Siis aika nuorena, ilmeisesti isä oli sairaalloinen. Raajamäen vävy Olli Komulainen, s. 1807, Samuli vanhemman tyttären Julianan, s. 1807, aviomies, oli isäntänä vuonna 1834. Sitten henkikirjoissa kerrotaan, että vuosina 1835-1844 Raajamäki oli ”öde”, autio. Tämä ilmeisesti tarkoittaa, että noina vuosina talo oli veronmaksukyvytön syystä tai toisesta, kyllähän mäellä asuttiin koko ajan, isäntää vain ei mainita. Ollikin on nimellä ”inh.”, itsellinen.  Jöran (Yrjö) Pääkkönen, s. 1783 Alas. Luukkola, k. 1850, tuli Raajamäkeen n. 1840 ja oli  isäntänä perheineen 1845-50. Isä ja poika Suutari olivat torppareina Kotamäessä  vuodesta 1833 eteenpäin.
1850- ja 1860-luvut: 
Isäntänä 1851-52 Fredrik Korhonen, s. 1815 Alas. 44, Tuomi, vaimonsa Kaisa Madleena Arffman, s. 1803 ja ainakin kuusi lasta. Kaisan veli Erkki, s. 1799, oli Viteikon vanhan Jaakon, s. 1882, toisen vaimon Lyytin, s. 1887, isoukki. Henrik (Heikki) Ilkko, s. 1817 Jormas 23 Rikkola, k. 1877,  oli isäntänä vuodesta 1853 vuoteen 1876. Heikin vaimo oli Kaisa Stina, o.s. Heikkinen, s. 1816.
1870- ja 1880-luvut:
Heikki Ilkon kuoleman jälkeen isännäksi tuli Heikki Suutari, s. 1841. Heikki oli edellä mainittujen Samuli Suutareitten pikkuserkku. Talossa oli paljon muutakin työvoimaa, olihan Raajamäki pinta-alaltaan lähes 400 ha.  Heikki tuli taloon 1860-luvulla rengiksi. Heikin toinen vaimo oli  Anna Kaisa o.s. Moilanen, s. 1839 Suomussalmi. Heille syntyi neljä lasta, joista kaksi kuoli muutaman vuoden ikäisenä.
1890-luku:  
Vuonna 1891 toukokuussa isäntä Heikki Suutari kuolee rintatautiin. Toinen tragedia: samana vuonna joulukuussa tuli polttaa asuinrakennuksen ja karjakartanon eläimineen. Palamatta jäivät onneksi sauna, riihi ja aitta. Henkikirja 1892 kertoo jo kolmen torpan olemassaolon asukkaineen.  Ja saman vuoden lopulla Taneli Komulainen vanhempi, s. 1845, ostaa Raajamäen huutokaupassa. Huutohinta oli poikkeuksellisen alhainen johtuen edellisvuoden tulipalosta. Tanelilla selvästikin oli suunnitelma Raajamäen varalle. Seuraavana vuonna menevät naimisiin Tanelin vanhin poika Matti Vihtori, s. 1870 ja Suutareitten tytär Maria Loviisa, s. 1873.  Heti avioliiton solmimisen jälkeen Taneli vanhempi myy Raajamäen vanhimmalle pojalleen Matille.
1900-luku: 
Matille ja Marille syntyy kaikkiaan 10 lasta, joista 4 kuolee hyvin pienenä, mm. tulirokko koitui kolmen lapsen kohtaloksi. Muut lapset (numeroilla):
1. Anna Loviisa, s. 1895, meni naimisiin Itäniemen Matti Lukkarin, s. 1876, kanssa, ”Autioniemen Anni”.
2. Heikki (Juho Heikki) 1901-1977, muutti Kanadaan vuonna 1929. Vaimon nimi oli Senja ja heillä oli yksi poika Allan. Allan oli naimisissa ilman perillisiä ja muutti sukunimensä muotoon Collins. Vanhoilla päivillään Allan innostui isänsä kotimaasta ja opetteli suomen kielen ja kävi useampaan otteeseen Sotkamossa ja harmitteli, että oli vaihtanut Komulaisen Collinsiksi.
3. Setti Vihtori 1904-1964, ei suuremmin esittelyjä kaipaa, oli merkkihenkilö aikoinaan Tuhkakylällä. Rakennusmestari ja muutenkin supliikkimiehiä, ei epäröinyt tarttua härkää sarvista ja asiat tapahtuivat. Setti oli naimisissa Vapun, o.s. Mustosen, s. 1913, kanssa. He saivat kaksi lasta, Kaarinan, s. 1950 ja Veikon, s. 1952.
4. Renne 1906-1933, Raajamäen isäntä isänsä Matin, k. 1921, jälkeen. Rennen kohtalo oli kova, hän sairastui aivokalvontulehdukseen ja menehtyi tautiin Kajaanin sairaalassa maaliskuussa 1933. Renne oli naimisissa Impi Loviisa, o.s. Heikkisen, s. 1905, kanssa. Impihän oli Koivumäen Hermannin perillisiä. Heille syntyi yksi lapsi, Viljo Kalevi, s. 8.11.1932. Tuo isämme syntymäpäivä on merkillinen.  Samana päivän kuoli Matin leski Maria Loviisa. Impi jäi pienen poikavauvan kanssa kahden ja meni myöhemmin vuonna 1941 naimisiin Jaakko Pulkkisen, s. 1908 Lampila, kanssa. Heille syntyi yksi lapsi Hilkka vuonna 1946, mutta hän kuoli vuonna 1948 pahaan ihottumaan. Ison talon hoitamista helpotti se, että talossa asuivat vielä osan aikaa Rennen veljet Setti ja Väinö. Suurena apuna oli myös Latomäen pojista Feetu (Veetu) Kananen, s. 1900, joka muutti 1930-luvulla Raajamäkeen. Veetuhan oli vannoutunut vanhapoika. Sanoi menevänsä naimisiin sitten, kun kaikki perunat kasvavat maassa samankokoisiksi… Niin, Veetusta tulikin tavallaan isämme Kalevin isäpuoli.
5. Väinö, s. 1911. Väinö opiskeli Pienviljelysneuvojan opistossa ja sai sieltä päästötodistuksen. Väinö teki työuransa Hiirolassa Mikkelin lähellä suuren maatalon pehtoorina. Helsingissä opiskellessaan hän tutustui Aili Kettiseen, s. 1917 Kivennapa. Avioliitto tuotti tuloksena viisi poikaa.
6. Hilja Esteri 1918-2005. Hilja avioitui Jakob Määtän kanssa ja he muuttivat Ruotsiin Vittangiin vuonna 1947.

Kun sisaruksista yksi toisensa jälkeen muutti pois Raajamäestä, osti Renne  muuttajien osuudet talosta ja ennen kuolemaansa Raajamäki oli lähes kokonaan hänen nimissään.
1950-luvulla isämme Kalevi oli kasvanut miehen mittoihin ja otti Raajamäen isännyyden haltuunsa.  Vuonna 1959 loppuvuodesta valmistui uusi asuintalo sisävessoineen päivineen. Naapurista Naurismäestä löytyi puoliso Hanna Elisabet (Liisa) Komulainen 1930-1998, Häitä tanssattiin syksyllä 1953.  Pian mäellä juoksenteli kolme pellavapäätä, Juhani s. 1955, Vesa s. 1958 ja Anneli s. 1960 Raajamäen vainioilla. Vuoden 1961 paikkeilla myös Impi-mummu muutti asumaan Raajamäen yläkertaan. Parkinsonin tauti ja reuma jylläsivät jo mummun jäsenissä.
1960-luku oli vireää karjataloutta ja koneistumisen myötä maanviljelystyöt hoituivat helpommin.  Isä Kalevi luotti Lunkan traktoreihin, hän työjeli Fordson Power Majorin kanssa  myös monien naapureiten pelloilla, traktoria ei ollut vielä läheskään kaikissa taloissa. Kuuden lehmän maitotili ei tahtonut riittää talon kuluihin, mutta ei hätää, pinta-ala mahdollisti palstoilla metsätyöt ja taas päästiin tuota tuonnemmaksi. Äitimme Liisan terveys, lähinnä paha ihottuma käsissä, nopeutti muuttoa pois Raajamäestä. Vuonna 1969 isä möi noin puolet Raajamäen pinta-alasta Kajaani OY:lle ja niin hankittiin kerrostalo-osake Rantakukkulalta. Toki vuoteen 1972 asti vietimme viikonloput ja kaikki lomat Raajamäessä. Vuonna 1972 valmistui omakotitalo Pirttijärventielle ja sen jälkeen Raajamäki-käynnit harvenivat. 1980-luvulla isä ja äiti möivät Raajamäen meille kolmelle lapselle ja erinäköisten kaupankäyntien jälkeen 1990-luvulla Annelista tuli Raajamäen omistaja.

Kaivoshanke muutti Raajamäen tulevaisuuden suunnitelmia. Vuonna 2006 Raajamäen uudeksi omistajaksi tuli Talvivaaran kaivosyhtiö. Taitaa yhtiön uraanihanke osua Raajamäen rinteeseen… Ainakin mäen ympärillä on joitakin valmisteluja tehty uutterasti.

Kouluaika Kylän sivulla, jossa muistellaan koulunkäyntiä. 

Perinteinen joulunvietto Raajamäellä (Juhani Komulainen 2023) 
 ”Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa…” lauloi Juicekin. Kyllähän tämä piti meilläkin paikkansa. Touko-kesäkuun vaihteen aikoihin kulki ”pikkupossuauto” Lahnasjärventiellä. Meiltäkin käytiin tienhaarassa pikkupossuostoksilla. Vasun pohjalle isä osti kaksi possua. Muistan kun kerran myös Rahvaanmäen Aulis oli samoilla ostoksilla meidän tienhaarassa. Auliksella ei ollut vasua eikä muutakaan kantoneuvoa, mutta ei hätää, takajaloista kiinni ja pikkupossu olkapäälle. Vihellellen Aulis lähti Rahvaanmäkeä kohti.
Toinen kesäinen valmistelu jouluun oli kuusen valitseminen. Sulan maan aikaan isä metsäreissuillaan katseli sopivan kuusen ja laittoi paikan mieleen. Isä oli tarkka joulukuusesta, sen piti olla täsmällisen muotoinen. Isällä oli uskomus, että kuusi pitää kaataa tasan kaksi viikkoa ennen joulua, silloin neulaset pysyvät parhaiten loppiaiseen asti. Vanhan Raajamäen jouluista on mielessä yksi kuusi, joka ei lopulta täyttänyt isän kuusikri-teerejä. Yhdeltä sivulta näytti puuttuvan oksa, ei hätää: poralla reikä runkoon ja valeoksa kiinni siihen, jo on täydellinen kuusi! Tämä oli vielä lautajalkakuusien aikaa. Vasta uuteen taloon hankittiin vesijalka.
Joulukuusi tuotiin sisälle aina vasta jouluaattoaamuna. Isä huolehti tähden latvaan ja kynttilänjalat kynttilöineen kuusen oksille. Sen jälkeen me penskat saimme koristella kuusen. No, ohjeita tuli tietenkin koristelun suunnasta. Sen muistan, että perinteistä maitten lippuriviä ei meidän kuuseen tarvittu, sallittu. Koristeita ei meidän joulukuusesta puuttunut. Olipa yhtenä jouluna lumispraytäkin. Kallis spray tuntui loppuvan heti alkuun, kun vähän sumutteli. Raajamäessä asumisen ajan kynttilät olivat aitoja palavia kynttilöitä, vasta kirkolle muutettuamme tulivat sähkökynttilät.  Niin, kävin joku aattoaamu eräässä naapurissamme ja siellä isäntä kiinnitteli kynttilöitä manillanarulla kuuseen. Pelotti ajatellakaan, miten kuusen (ja talon) käy kun kynttilät sytytetään. Onneksi pahimmalta vältyttiin. 
Joulukuu oli myös adventtikalenterikuu. Adventtikalenterin luukku voitiin avata päivittäin vasta klo 18 illalla, myös jouluaattona… Tämä taisi olla minun keksimä sääntö. Olihan se jännää, kun joulupukki voi tulla millä hetkellä hyvänsä ja luukku pitäisi ennättää avata ennen sitä. Kalenterin luukun avaaminen oli tarkkaa puuhaa. Kolme lasta ja kukin avasi vuorollaan luukun. Jos joku yritti pluffata vuoroissa, kaksi muuta olivat kärppänä paikalla ja järjestys säilyi…
Jouluaattona oli hyvin tyytyväinen asuinpaikkaamme Kainuussa. Aamulla Korvatunturilta matkaan lähtenyt pukki tuli meille juuri sopivaan aikaan illansuussa. Voi poloisia Etelä-Suomen lapsia, kun pukki ennättää sinne vasta aamuyöllä...
Joulut olivat mukavia. Harmi kun renkimme Veetu oli joka kerta saunassa, kun joulupukki vieraili… Yksi joulu teki poikkeuksen, kun äidin siskon Lyylin perhe oli meillä jouluna. Olihan se komeaa, kun Veetu oli paikalla, mutta pahus,  Lyyli-täti meni juuri joulupukin käynnin aikana saunaan.
Usein Naurismäen väki oli meillä jouluaattona. Jaakko, vaimonsa Siiri ja minun serkkuni Pertti, joka oli minua kuusi vuotta vanhempi. Viimeisinä jouluina Raajamäessä myös Pertin tuleva vaimo Senja oli mukana. Vaikka asuttiin maataloa, ei lahjoista ollut puutetta, ylen määrin paketteja saatiin, myös niitä vähemmän toivottuja pehmeitä. Van sukat olivat mukavat talvipakkasilla. Velipoika Vesku taisi olla eniten nirso pehmeille paketeille. Taisi osa jäädä kokonaan avaamatta.
Joulupöydässä olivat upeat tarjoilut, kaikkea yllin kyllin. Enhän minä silloin ymmärtänyt kaikkien jouluherkkujen päälle. Kinkku ja riisipuuro olivat minun jouluruokiani. Koska meillä possut kasvatettiin itse, oli ihrakerros kinkussa mahtava, juuri kinkun läski oli minun herkkua… Kun joulunaikaan käytiin kylässä, äiti vertaili kinkun läskin paksuutta, kenen possu oli saanut parhaat herkut. Muistelen, että meidän possu useimmin vei voiton. Äidin tekemä syltty oli vanhemman väen herkkua, minua jo syltyn ulkonäkö puistatti. No, myöhemmin opin nauttimaan kaikista joulupöydän herkuista. Mieleen jäävin joululahja oli eräänä jouluna saatu pöytäjääkiekkopeli. Muita mieluisia lahjoja olivat mikroskooppisetti, sähköinen caterpillar eli kate-pillari, sukset ja monot, ja paljon muuta, meillä Raajamäessä saatiin lahjoja melkein liian kanssa. Jouluaattoiltana sängyssä nukkumaan ruvetessa oli haikea, nieleksittävä olo: menee vuosi ennen kuin tämä ihanuus on taas koettavana. 
Vielä joulusta. Ei kaikki kultaa mikä kiiltää. Eräänä jouluna sain joululahjaksi rannekellon, ensimmäisen kelloni. Pahus kun joulupäivänä tuli jotakin äkseerausta Veskun ja Annelin kanssa, siis kiusasin sisaruksiani. Isä sanoi, että nyt rannekello viedään yläkertaan tontulle, joka vie kellon takaisin Korvatunturille. Ei tuhma poika kelloa tarvitse. Ei auttanut rukoilut, itkut ja lupailut kiltteydestä. Kello vietiin vintille tontulle. Olin kuin kissa pistoksissa ja kovin synnintunnoissa. Mourusin ja rukoilin isää ja lupailin, että koskaan en enää kiusaa pienempiäni. Meni pitkään tätä armon anelemista ennen kuin isä sanoi, että jos lupaat kiltisti, että et enää kiusaa Vesaa ja Annelia, niin hän käy katsomassa, kerkisikö tonttu jo lähteä. Voi sitä tuskaisaa odotusta, jota tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta isä tuli: kello mukana, tonttu ei ollut kerinnyt lähteä, jippii! Nyt olin kilttiä poikaa. En muista miten kauan kiltteyttä piisasi, mutta kellon sain pitää…
Joulupäivä vietettiin tiukasti kotona lahjojen tutkiskelun parissa, mutta tapanina käytiin usein ajelulla. Naurismäessä keitettiin kahvit ja juteltiin joulun vietosta ja tapahtumista.
Reilun vuoden kuluttua tulee 70 ikävuotta täyteen. Vaikka elämä tuntuu olevan mallillaan, vanhojen asioitten muistelu (niin kauan kuin muistaa) on terapeuttista ajankulukkia.  Aina kun palaa vaikkapa nuihin Raajamäen jouluihin, putkahtelee uusia muistikuvia tapahtumista. Tuosta suksikuvasta tuli mieleen, että varmaan samana jouluna sain myös monot. Isä rupesi ihmettelemään aattoillan aikana, että missäs ne Juhanin monot ovat? Ei ollut monoja. Isä lähti käymään pihan toisella puolella Pekan (Impi-mummun veli) ja Helmin puolella. Jahas, siellä Helmi oli keitellyt kahvia minun uudet mononi jaloissaan ja kehunut, että kylläpä Pekka osasi ostaa hyvät kengät… Isän oli tietenkin kerrottava asian oikea laita, ja Helmi joutui pettyneenä antamaan kengät pois. 
Juttu
Yksi juttu kotitalostani tähän. Renkimme Veetu oli Latomäen poikia ja vannoutunut vanhapoika. Kun isän isä Renne kuoli isän ollessa muutaman kuukauden ikäinen, tuli Veetusta tavallaan varaisä. Hän oli mukava ”talon kalustukseen” kuuluva mies. Mutta! Armottoman huonokuuloinen. Sen mitä muistan, Veetulle piti kaikki asiat sanoa, huutaa, isolla äänellä. Isä sitten touhusi Veetun Kajaaniin korvalääkäriin kuulokojeen hankkimista varten. Veetu kävi moniaita kertoja Kajaanissa ja lopulta koetti hetki, että nyt kuulokoje saadaan. Veetu palaa Kajaanista ja kaikki jännäsimme, että nyt ei tarvitse enää huutaa. No jaa, renkimme palasi ilman kuulokojetta, Mitäs nyt? Veetu selitti, että hän ei voi ottaa kuulokojetta, sillä kuulee liian selvästi! No Veetu eleli sitten loppuun asti olemattoman kuulonsa kanssa.
Feetu Kananen. Tuo etunimi oli mielenkiinnon kohde monelle. Kirkonkirjoissa syntymässä kastenimi on muodossa Feetu. Puhekielessä hän itsekin käytti Veetu-nimeä. Jossakin se esiintyy muodossa Weetu. Paras muoto oli yhdessä henkikirjassa: Feedu. (Juhani Komulainen 2024)

Toinen juttu Raajamäestä
Vanhan Raajamäen molemmat kamarit olivat asutettuja lapsuuteni aikana 1950- ja 60-luvuilla.  Renkimme Veetu muutti pihanpuoleiseen kamariin uuden Raajamäen valmistuttua vuonna 1959 ja toinen kamari oli Impi-mummun veljen Pekan perheen hallussa. Veetuhan oli asunut pitkän aikaa alapihan puolella vanhassa saunakammarissa. Saunakammari oli käynyt tarpeettomaksi alkuperäiseen tehtäväänsä 30-luvulla uuden navetan valmistuttua. Uuden navettarakennuksen yhteyteen oli viritelty yksi ”huone” saunaa varten.

Pekka Artturi Heikkinen oli siis Koivumäen Hermannin poika. Saman peiton alle ainakin yön ajaksi Pekka päästi vaimonsa Helmin, o.s. Karppinen Murtomäen Rasinmäestä. Helmi oli aikoinaan tullut Raajamäkeen piiaksi ja nappiutui kypsällä iällä Pekkaan ja heille syntyi kaksi lasta: Helena ja Olavi.
Pekka oli sekatyömies ja hänellä(kin) oli melkoinen turpavärkki eli suussa ei ollut porstuaa. Pekalla oli monia mukavia sanontoja.   ”En syö soppaa en en en, kun sitä tarjoo Kekkonen”, ”Perliini on perkeleitten kaupunki”, ”Kekkonen tekkee kepposen ja Aisenhauer iäisen haaverin”.
Helmille sattui ruoanlaitossa joskus pientä häverikkiä. Pekka oli ampunut koppelon ja Helmi tietenkin lokkasi sen ja teki siitä lintukeiton, pahus linkkuveitsi oli vahingossa tipahtanut keittoon ja sieltä sitten Pekan lautaselle. No, Pekka tietenkin poimi linkkarin pois, ilmoitti löydöksen Helmille ja jatkoi syömistä. Eikä siinä vielä kaikki, sama toistui toisnkin kerran jonkun ajan kuluttua. Pekka totesi, että tätä ei kannata  uuvelleen keittää, ei siitä lähe ennää lisää makua.
Pekka usein etenkin talvella oli metsurin hommissa eri palstoilla. Eräänkin kerran  Pekka oli palstalla ja ruokatunnin aikana meni kämppään syömään ja lämmittelemään kaminan ääreen. Hän oli vastikään saanut tekohampaat ja monen vanhemman ihmisen tapaan ei ollut vielä tottunut syömään niitten kanssa. Voileivät olivat voipaperin mutkassa ja Pekka laittoi hampaat voipaperille syönnin ajaksi. Leivät on syöty ja voipaperi joutaa rutattuna kaminaan. Peeveli, hampaat meni mukana! Tarina oli huvittava, mutta Pekka ei varmaan ollut iloinen, kalliit hampaat olivat tuhkana, en muista hommasiko Pekka vielä uudet tekarit.
Joka kesä Pekka oli meidän apuna Raajamäen heinäpellolla ja oli omissa Helmin tekemissä ruuissa ja taas puolisen jälkeen heittäytyi vartin ruokaperäsille. Peeveli, Olavi oli muutaman vuoden ikäinen ja keksi isänsä taskunauriin pilkottavan taskusta. Varovasti  kello taskusta ja leipäveiten kanssa metsään tutustumaan kellon sisälmyksiin. Poika sai kannen auki ja kellon koneisto oli pian osasina varpujen seassa. Pekka oli heräillyt ja lähdössä pellolle, missäs kello, Helena kertoi Olavin menneen kellon ja veiten kanssa metsään. Pojalla on hätä suuri  kun isä huutelee, ”sisko saa tulla, mutta kukaan muu ei!”, oli poika sanonut. Neuvottelujen jälkeen Olavi saatiin metsästä  mukanaan kellon kuoret ja veitsi.  Eihän Olavi ollut mitään pahaa tarkoittanut, mutta kiusaus oli ollut liian suuri. Tämän ymmärsivät myös vanhemmat ja torujen jälkeen asia sovittiin. (Ja Pekka joutui kello-ostoksille…)
Pekka oli innokas metsämies ja haulikko olalla hän usein metsään meneksi. Kerran hän oli huomannut jotain outoa aseen piipussa, piippu oli ”kiero”. Ei hätää, piippu kannon päälle ja kirvesperällä hakkaamalla piippua oikomaan. Tämä aiheutti melkoista parran pärinää meissä Raajamäenkin väessä.
Helmi sai esikoisensa, Helenan, ja tietenkin tyttö nukkui alkukuukausina vauvan tavoin paljon. Minun äidin mielestä Helmi nukutti tyttöä liian paljon selällään ja äiti huomautti tästä, että tytön pää kasvaa littaan takaraivolta. Ehei, Helmi sanoi, että sellainen se lapsen pää pitää ollakin…
Pekan ja Helmin elämä ei ollut taloudellisesti ruusuilla tanssimista, monena jouluna Heikkisen perhe sai joulupaketin oliko seurakunnalta vai kunnalta. Tuli varmaan tarpeeseen ruokatarvikkeet lapsiperheelle. 1960-luvulla tilanne koheni muutamaksi vuodeksi, ruvettiin rakentamaan ”pikitietä” Mustolanmutkasta Laakajärvelle. Paikkakunnan miehet saivat kaivattua työtä ja kuukausipalkkaa, niin myös Pekka pääsi kuukausipalkkalaisten kirjoihin. No, Helmihän riemastui, nyt tuli kaivatttua rahaa. Äitini oli vähän metkalla mielellä, kun Helmi myymäläautosta osti teemakkaran sijaan meetwurstia… Oli Helmi-rouvalle tärkeä ilon hetki, kun ei tarvinnut miettiä rahan riittämistä ja saattoi kerrankin toteuttaa unelmiaan.
(Juhani Komulainen 2024)

Viteikko (kulku Raajamäen pihan kautta)
Vasemmalle puolen tietä avautuu Raajamäen risteys Tuhkakylältä katsottuna. Tie nousee jyrkästi Raajamäen  talon ohi Viteikolle .  Talo oli puolen kilometrin päässä Raajamäen talosta. Partasten suku asutti taloa. Talo sijaitsi loivalla rinteellä peltojen keskellä, peltojen takana avautui  sekametsä. Talvivaara osti talon, talossa asuttiin 2010-luvulle. Taloa ei enää ole. (Timo Laatikainen 2024)
Viteikko oli yksi Raajamäen kolmesta torpasta. Jaakko Partanen, s. 1882, tuli Viteikolle torppariksi vuoden 1916 paikkeilla ja osti Viteikon omakseen 1920. Jaakon elämä ei ollut helppoa, kaksi vaimoa kuoli kymmenen vuoden välein ja pienet lapset jäivät äidittömiksi, tulipalo poltti vuonna 1934 asuin- ja luhtirakennukset perustuksiaan myöten. Jaakon vanhapiikasisko Anni oli sitten vuosikymmenet lasten- ja taloudenhoitajana Jaakon apuna.
Kaikesta huolimatta Jaakko oli oikea teräsvaari. Vielä yli   80-vuotiaana hän oli ojia kaivamassa ja tekemässä muitakin kovia ryskätöitä. Eräänä lauantai-iltana 1970-luvulla Jaakko kävi saunassa ja saunasta tultuaan pojat Veikko ja nuori Jaakko ihmettelivät, miksi ukki ei istu vaan käveleksii rauhattomana. Totuus oli paljastettava, Jaakko oli saunassa liukastunut kiukaan kylkeen ja polttanut pahoin selkänsä. Tilanne oli vakava ja ambulanssi vei vanhuksen sairaalaan, tämä oli ensimmäisiä kertoja kun vanha isäntä joutui turvautumaan sairaalan apuun ja yli 90-vuotiaana.
Jaakko selvisi turmasta ja eleli Viteikolla 101-vuotiaaksi! Viime aikoina jalat rupesivat heikkenemään ja vuodepotilaaksi siirtyminen ei ollut henkisestikään helppoa miehelle, joka oli tottunut tekemään aina töitä.(Juhani Komulainen 2024)

Konttila (kulku Raajamäen pihan kautta)
Konttilan talo sijaitsi Raajamäen mailla Viteikolle menevän tien varressa lähellä Viteikon rajaa. Raajamäen Heikki Suutarin serkku Kusti Suutari perheineen asui taloa 1900-luvun alkupuolella. Talo siirrettiin nykyiselle paikalleen sotien jälkeen. (Juhani Komulainen 2024)

Myllyniemi
Myllyniemen talo  on Tuhkakylältä katsottuna vasemmalla puolen tietä noin 50 metriä tiestä Hakojärven rannalla. Vuonna 1905 on paikalle rakennettu hirsitalo, jonka alkuperäinen rakentaja on seppä. Sepän pajan kivijalka hahmottuu jollain tavalla vieläkin pihapiiristä. Sukuni on muuttanut taloon noin 1910-luvulla. Alunperin se on ollut Kallolan mäkitupa, joka oli velkaantunut joskus 1920-luvulla , mutta Vapaussoturien liitto oli kerännyt velan keskuudestaan ja maksanut velan Kallolan talolle. 
Niinpä sukuni on saanut asua Myllyniemessä näihin päiviin asti. Talossa on ollut pirtti ja kesäasuttava kamari, joka 1940-luvulla on muutettu talviasuttavaksi.
Siskoni asuu 1974 rakennetussa tiilitalossa. Hirsitalo oli tyhjillään  24 vuotta, mutta talon kunnostus tai entisöinti aloitettiin 1995. Talo purettiin ja rakennettiin uudelleen  ja rakennusta korotettiin 80 cm, jolloin talon yläkertaan saatiin lisä tilaa. Talossa on 20 kpl aurinkopaneleita ja kummassakin talossa maalämpö. Terrafame on ostanut tien toisella puolen olevan maa-alan. Saa nähdä miten kauan saadaan asua talossa Terrafamen naapurina (tila myytiin 2024 Terrafamelle). 
Laskin tämän tievarren asukkaat 1960-luvun loppupuolelta. Olin noin 15-16-vuotias. Silloin asukkaita oli 110, nyt kuusi. (Timo Laatikainen 2024)
Isä ja muut lähiseudun suunnilleen samanikäiset kulkivat koulumatkan yhdessä. Meiltä Raajamäestä matkaa kerty pian kahdeksan kilometriä.  Joskus olivat opettaja Uurto ja  Urpo olleet jostain asiasta vahvasti eri mieltä. Urpon loppulausumassa hän oli todennut: ”Sinä olet ukko kuule kuukkelisnärhi!” En muista mikä oli ollut opettajan antama loppulausunto.
Toiseen tarinaan liittyvät Manne ja Rahvaanmäen Keijo. Talvella pojat tekivät koulumatkan hiihtäen. Kaikilla ei ollut kummoisia suksiakaan, joten matka tuntui siksikin suivaisalta. Koulumatkan varrella oli Raatelampi ja lammen rannan tuntumassa oli vesiavanto. Keijo oli sanonut suksiaan moittivalle Mannelle, että jos sukellat umpisukkeluksiin avannossa niin hän tekee sinulle sukset. Pakkanen oli melkoinen, mutta Manne teki työtä käskettyä. Ensimmäisellä sukelluksella oli vielä pipo jäänyt veden pinnalle, joten sukellusta ei hyväksytty. Toinen yritys oli hyväksytty ja matkaa jatkettiin. No, pakkanen teki tehtävänsä ja Mannen vaatteet alkoivat jäätyä kovaksi ja varmaan palelsikin melkomoisesti. Keijo lupasi olla lupauksensa mukainen ja tehdä sukset, olihan Keijo jo silloin kätevän maineessa. Lopulta Manne pääsi kotiin ja tottakai ei ilman seuraamuksia. Ankara keuhkokuume oli viedä nuoren hengen, mutta lopulta kuume hellitti ja Manne pääsi pian kokeilemaan uusia suksia. (Juhani Komulainen 2024)

Hakomäki (kulku Myllyniemen kautta)
Hakomäki sijaitsee Raajamäen ja Myllyniemen välimaastossa tiettömän taipaleen takana.  Alunperin Hakomäki oli Taattolan ruotusotamiestorppa. 
Viimeisimmät Hakomäen asukkaat olivat Johannes (Jukka) Tuovinen ja vaimonsa Kaisu (o.s. Heikkinen, Koivumäen Hermannin tyttö). He muuttivat 1950-luvulla Hakomäeltä Kajaaniin Purolaan omakotitaloon. Jukka oli sähköasentaja ja teki mm. uuden Raajamäen sähkötyöt. Perheen poika Eero ei oikein tiennyt, mitä tehdä ”isona”. 1960-luvulla Australia houkutteli työntekijöitä ja tarjosi tulijoille edullisen matkalipun. Eero vaimonsa Ritvan kanssa matkasi seikkailuun 1960-luvun lopulla ja sieltä löytyi heille pitävä asuin- ja työpaikka. Eero tuumasikin, että mikäpä siellä on tehdä töitä, tienaa vähintään saman kuin Suomessa hevosen kanssa metsätöissä, mutta ei tarvitse pakkasessa ja lumessa taistella. (Juhani Komulainen 2024)

Lampila
Talo on ennen Uutta-Kallolaa tien vasemmalla puolella noin  100 metriä tiestä. Pulkkisten suku asui talossa. Talo on tasaisella maalla peltojen ympäröimä. Ahvenlampi on noin 200 metriä loivaa rinnettä alas. Talo on 1959 rakennettu puolitoistakerroksinen talo, joka on kesäkäytössä. Muistan vanhan Lampilan matalan hirrestä kainuulaisella tyylillä tehdyn rakennuksen, joka on purettu. (Timo Laatikainen)

Kallola ja Uusi-Kallola
Tien oikealla puolella noin 100 metrin päässä on Uusi-Kallola (Sorsala) ja sen takana Kallola. Uuteen-Kallolaan on pienoinen nousu pihlajapuiden saattelemana. Siinä on 1949 rakennettu rintamamiestyyppinen 
2-kerroksinen rakennus. Sorsan suku on muuttanut  Uuteen-Kallolaan 1950, on yhä asuttu.
Kallola on noin 200 metriä Uudesta-Kallolasta pienen mäenharjanteen laella peltojen ympäröimänä. Vanha Kallolan iso talo on purettu, muistini mukaan se oli vähän saman tapainen  kuin Latomäki. Kallolassa asui Korhosia.  Uusitalo on rakennettu 1960-luvun puolessa välissä. Talo on asumaton. (Timo Laatikainen 2024)

Hakala
Viljami ja Elma Huttunen muuttivat noin 1933 Hakorannasta Hakalaan ja myöhemmin Kajaaniin. Hakala jäi kesäasunnoksi.

Mäkiketo
Tämä talo on ensimmäinen Tuhkakylältä tullessa,  Lahnasjärventiestä oikealle noin 1,5 kilometriä.  Tietä reunusti molemminpuolin sankka sekametsä. Talo sijaitsi peltojen ympärillä. Mäkiketo-nimisenä Filppusten suku asutti taloa.  Komea linnakallio näkyi rakennuksen pihapiiristä. Vanha Mäkiketo on purettu, talo oli puolitoistakeroksinen rakennus. 1960-luvun alussa Vilppuset rakensivat uuden talon. Nykyisin talo on Tuhkakylän metsästysseuran käytössä. (Timo Laatikainen 2024)

5.4. Taloja Tuhkalantien varressa välillä Huovilanmäki-Paavola

Mustinniemi, tekstiä kuvissa

Raatemäki, tekstiä kuvassa

Peltola, tekstiä kuvassa

Korhola, tekstiä kuvissa

Pitkälehto, tekstiä kuvassa

Neulala ent. Mäenalus, tekstiä kuvassa

Pihlajamäki, tekstiä kuvissa

Pihlajapuro, tekstiä kuvissa

Viinamäki, tekstiä kuvissa 

Naurismäki (Juhani Komulainen 2024)                       
Ensimmäiset maininnat Naurismäestä henkikirjoissa on vuodelta 1813, aluksi kylläkin nimellä Backstugu ja vuodesta 1817 nimenä Naurisaho. Rippikirjoissa Naurismäki on nimenä jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Ensimmäisenä isäntänä mainitaan Mickel Ilcko (1786-1833). Mikko on samaa Ilkon sukua kuin Raajamäen Ilkot 1800-luvulla.
1820-luvulla isäntänä oli Aron Walkonen (1791-1846). 1830-luvun alussa Juho Kemppainen (1779-1832). Sitten Henrik Heikkinen (1795-1853) isäntänä parikymmentä vuotta vuodesta 1931 vuoteen 1852. Hänen jälkeensä poika Juho (1821-)  vuoteen 1864 asti. Näillä Heikkisillä yhteinen esi-isä Kalmomäen Heikkisiin: Lauri Heikinp. Heikkinen, s. 1718 Vuokki Suomussalmi, k. 1789 49 Leppiaho, Hepolehto.
Vuodesta 1865 lähtien isännäksi mainitaan Abel Leinonen (1840-) aina vuoteen 1894 asti. Abelin veli Johan oli Mustanmäen isäntänä 1800-luvun loppupuolella. Aapelilla oli kanssa-asukkaana, yhtiömiehenä Juho Sirviö (1835-1900) vuoteen 1888 saakka.
Juho Sirviö nuorempi (1872–5.7.1930) otti isännyyden vuonna 1895 ja hoiti sitä kuolemaansa 1930 saakka. Kanssa-asujana hänellä oli Antti Niskanen (1871-), Mustanmäen Niskasia. Juhon lapsista Olga Maria (1903-1963) meni Rahvaanmäkeen miniäksi ja Kusti Tervon (1901-1964) vaimoksi.
Juho Sirviön kuoleman jälkeen perikunta myi huutokaupassa Naurismäen Taneli Komulainen nuoremmalle (1878-1957).  Kauppahinnaksi muodostui 50 000mk. Taneli hoiti isännyyttä kuolemaansa saakka. Sitten isännyyden otti poika Jaakko (1923-2007) apunaan vanhempi veli Niilo (1915-1989) ja myöhempinä vuosina poikansa Pertti (1949-2005).  Naurismäki koneistui vähitellen. Pertti tuli aikuisikään ja taloon hankittiin traktori ja auto, taisipa Pertti kokeilla myös puunkorjaustraktorin kanssa työskentelyä.  60-luvulla purettiin ikäloppu navetta ja tilalle rakennettiin nykyaikainen navettarakennus. Naurismäen pihapiiri oli viihtyisä vanhojen aittojen ja latojen ympäröimä luonnonmukainen maalaisalue.
Nykyään Naurismäessä asuvat Pertin poika Janne (s. 1970) ja äitinsä Senja (s. 1948).

Komula
Henkikirjassa Komula mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1890. Komulan asukkaiksi mainitaan vuosina 1890-1891 Johan (Juho) Komulainen, s. 1843 Kuhmo Katerma ja vaimonsa Maria o.s. Määttä, s. 1830 Nuasj. 11 Immola, k. 1894. Vaimon kuoleman jälkeen Juho muutti takaisin Kuhmoon. Juhon sisko Greta, s. 1831 meni naapuritaloon Naurismäkeen Juho Sirviön s. 1835 vaimoksi. Komulan nimi mahdollisesti on Juho Komulaisesta lähtöisin. (Juhani Komulainen)
Talossa asui 1900-luvun alussa  Jeremias Korhonen s. 1851 puolisoineen. 
Renne Jussinpoika Suutari Tialasta tuli vävyksi Komulaan. Rennen ja Helmin lapsista: 
Alma taisi asua Komulassa, Arttu Pihlajapurolla, Siiri lähellä Koivuahoon ennen Kajaaniin muuttoa,
muut muuttivat työn perässä eri puolille Suomea 

Taattola, tässäkin talossa on asunut monia sukuja. Mustoset mainitaan 1849 alkavassa rippikirjassa ja vielä 1913. Tästä Mustos-suvusta löytyi emäntä mm. Rikkolaan ja Ärvääseen ja isäntä Raatemäkeen. 
*Keskitalo, tekstiä kuvissa
*Taattola, tekstiä kuvissa
*Uusi-Taattola, tekstiä kuvissa

Kerilä, tekstiä kuvissa

Saariniitty
Talossa asui Rahvaanmäen Väinö Tervo s. 1907 ja puolisonsa Kerilän tytär Jemina Haverinen. Jemina kuoli sydänhalvaukseen ja jäi pieni poika Keijo, jsta tuli kylän kuuluisa monitoimimies  Keijo Tervo. Keijo oli tekemässä uutta ja remontoimassa vanhaa lähes joka talossa.
Myöhemmin talossa asui Viteikon Ville Partanen perheineen.

Hakoranta
Viljami Huttunen s. 1900 puolisonsa Elma Pulkkisen (Lampilasta) kanssa rakensivat talon, muuttivat n. 1933 Hakalaan Lahnaskyläntien varteen. Heidän jälkeensä talossa asui Partasia, viimeisenä Matti Partanen.

Paavola
Talossa on asunut Kauko Heikkinen ja puolisonsa Meeri Kananen perheineen.

5.5. Taloja Laakajärventien varressa

Puhakka ja Kyntölä
Juuso Herman Jahvetinp. Partanen s. 1865 Iisalmessa, metsänvartija pso Sofia Johanint. Korhonen s. 1872 Heitossa, näyttävät muuttavan Iisalmesta Talvivaaran torppa Puhakkaan rippikirjan mukaan 28.4.1899.
Kotisivuilla Juuson lapsista on mainittu vain Puhakkaan (Juho Vihtori)  ja Kyntölään (Reino) jääneet.

Puhakka
Juho Vihtori Partanen s. 1903 pso Hilja Otunt. Korhonen s. 1913 Talvivaarasta
Talon pitoa jatkoi poika Tauno Partanen, jonka puolisosta alla oleva kirjoitus. Puhakan Maija Kyllikki Partanen sai kasvatustyöstään Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein ainoana kainuulaisena äitienpäivänä 2013, kirjoitus Kainuun Sanomissa.

Seitsemän sisaren äiti
Jos kirjahyllyn valokuvia luettaisiin kuin ansioluetteloa, olisi Kyllikki Partasen papereihin kirjoitettu jotenkin näin: seitsemän hymyilevää tytärtä, kuusi tummilla kiharoilla ja vaaleilla suortuvilla keikkuvaa ylioppilaslakkia, useita hymykuoppia, seitsemän suoraselkäistä vävyä, neljätoista vinkeää isoäidin silmäterää, yksi isoäidin prinsessa ja useita muita, tärkeitä riveillä kulkijoita.
Partasen kirjahylly on jo tupaten täynnä. Koska tekstiä ei voi pienentää, pitäisi kirjahyllyä suurentaa. -Pitäisi vain keksiä joku uusi tapa panna valokuvia esille, Partanen miettii.
Kirjekuoresta hän vilauttaa tuoreinta valokuvaa kahdesta nappisilmäisestä pojasta, mummon Aleksista ja Eetusta. Kyllä poikienkin kuville oma paikka löytyy. Koska rivien välissä lukee, että Partasen kodissa ja sydämessä on loputtomasti tilaa lapsille ja apua tarvitseville.
Tänään äitienpäivänä Kyllikki Partanen saa kasvatustyöstään ansiomerkin. Tasavallan presidentti palkitsee hänet äitienpäiväkunniamerkillä Helsingin Säätytalolla. Partaselle palkitseminen tuli täydellisenä yllätyksenä. Kun tyttö toi kirjeen postilaatikosta, niin enhän minä ollut sitä todeksi uskoa. Partanen ei tiedä, ketkä mitalia ovat puuhanneet, mutta hakemuksen allekirjoittajana on Sotkamon kunnanjohtaja Petri Kauppinen.
Mukavaltahan mitalin saaminen tuntuu, vaikka ei elämäntyötään ole koskaan sillä tavalla ajatellut. Normaalia hommaa maatalossa, Partanen miettii.
Partasen normaali homma ja elämä sai alkunsa Savon seudulla. Hän syntyi 1945 Elma ja Ananias Lappalaisen mökin kamariin Sonkajärven Koirakoskella. Kaksilapsinen perhe muutti pian Sukevalle, jossa Kyllikki Partanen varttui.
Kotona opin joka mallin töitä, karjan- ja kodinhoitoa, voitakin kirnusin. Sähköjä ei siihen aikaan ollut. Jo nuorena tyttönä Kyllikki halusi hoitaa lapsia. Naapurin lapset jätettiinkin usein hänen hoteisiinsa. Yhdelle lähitalon pikkutytölle Partanen hankki mekkokankaan, jotta saisi tytön somasti puettua. Olin hyvin katkera siitä, ettei minulla ollut siskoja, hän muistelee.
Vuonna 1963 Kyllikki Partanen muutti Kajaaniin opiskellakseen karjatalouskoulussa. Sulhasen, Tauno Partasen hän löysi tanssilavoilta, joita nuoret silloin kiersivät Sotkamon ja Sukevan seuduilla. Yhteenmeno oli kertasilmäyksestä selvää. Pariskunta meni naimisiin 1965 ja Kyllikki Partasesta tuli miniä Puhakan taloon Tuhkakylälle. Samassa pirtissä nuorenparin kanssa asuivat anoppi ja appi myös Taunon sisko ja setä.
Oikein hyvin minä silloin taloon ja kainuulaisiinkin sopeuduin.
Partasten ensimmäinen tytär Tarja syntyi vuonna 1966. Tyttöjä syntyi vielä Tuula, Tuija ja Teija. Sitten sopivat T-alkuiset nimet loppuivat kesken.
Terhin minä olisin vielä halunnut mutta siihen Tauno sanoi, että sehän on perämoottori.
Niinpä vuonna 1978 alkoi P-sarja Päivistä ja jatkui vielä kaksostytöillä Paulalla ja Pirjolla. Ikäeroa vanhimman tyttären ja nuorimpien välillä kertyy lähes 18 vuotta.
Seitsemän siskosta tyttärinä paikkasivat täydellisesti Partasen omaa siskottomuutta. Tyttäret toivat kavereitaan Puhakkaan niin, että kerran Partanen laski, että lapsia oli kerralla leikkimässä 17.
Lähitalojen lapset kulkivat Partasilla myös hoidossa. Koska Tuhkakylän koulussa ei vielä järjestetty iltapäivätoimintaa, kerääntyivät lapset koulun jälkeen Puhakkaan.
Meidän tytöt olivat naapureiden lasten kanssa niin samanikäisiä, että meniväthän ne kaikki siinä samalla, Partanen sanoo.
Käsissään hänellä oli kuitenkin myös parikymmentä lehmää sekä vanhuuttaan jo hoidettavat anoppi ja Tauno-puolison setä. Anoppi sairasti Alzheimerin tautia, mutta sai miniänsä hoitamana viettää kotitilalla viimeisetkin elinvuotensa. Hän menehtyi 94-vuotiaana.
Ei mummo olisi varmaan pysynyt yhtä pitkään niin virkeänä, jos ei olisi saanut tehdä askareitaan täällä kotona lasten keskellä, Partanen miettii.
Sattumaa tai ei, mutta Partasen miehen setä halvaantui ja joutui pyörätuoliin juuri silloin, kun kaksostytöt pääsivät vaipoistaan. Partanen arvelee, että luoja varmaan antoi voimia kaikkein työntäyteisimpien vuosien keskelle.
Partasen mielestä naapuriapu on luonnollista; sitä annetaan pyytämättä. Lähitalojen lapsia hän hoiti aikoinaan mielellään. Oli ilo, että tytöillä oli niin paljon kavereita. Isossa porukassa oppii sosiaalisuutta ja tasapuolisuutta, hän sanoo.
Partanen opetti lapsikatraalle myös maatalon askareita ja eläinten hoitoa. Lapset saivat kulkea hänen mukana ruokkimassa ja lypsämässä lehmiä. Kerran Partanen desinfioi yhden vasikankarsinan lasten leikkejä varten. Sillä tavalla hän ehti hoitamaan navettatyöt.
Sosiaalisuuden lisäksi Partanen halusi opettaa omille lapsilleen säästeliästä rahankäyttöä.
Lapsuudenkodissani sanottiin, veli on velka otettaessa, veljenpoika maksettaessa, hän muistaa.
Näillä eväillä kasvaneista tyttäristä tuli kasvatustieteiden ja kauppatieteiden maistereita, lastenhoidon ja vakuutusalan ammattilaisia. Katraasta löytyy myös yksi yrittäjä. 
Puhakan lehmät laitettiin autoon ja pellot vuokralle kaksi vuotta sitten. Partanen sanoo, että ajatukseen karjatilan lopettamisesta oli siinä vaiheessa jo ehtinyt tottua. Minulta meni selkä niin, ettei työnteosta enää tullut oikein mitään. Osasin siksi jo luovuttaa.
Enää vain harvakseltaan iltaisin hänestä alkaa tuntua siltä, että pitäisi vaihtaa navettasukat jalkaan ja lähteä iltalypsylle – vanhasta muistista. Nyt Partasilla riittää aikaa lastenlapsille. Partanen pelaa Kimbleä, harjoittelee piirtämistä, leikkii piilosta ja leipoo. Hänestä on mukava olla mummo. Ja mummon ovi on aina auki pienille vieraille ja yökulkijoille.
Nykymaailman äitiyttä Partanen ei oikein osaa arvioida. Aikaa saattaa olla enemmän, mutta elämä on nyt erilaista. Saattaahan se olla toisessa kohti helpompaa ja toisessa taas hankalampaa, hän miettii. Lapsiperheiden rutiineja Partanen pitää tärkeinä. Sitä, että päivät ovat kuin kertausharjoituksia ruokailuineen ja erilaisine tuokioineen.
Presidentin tapaaminen ja Säätytalon juhlallisuudet jännittivät Partasta hieman jo etukäteen. Tyttäristä Päivi Partanen lähtee äitinsä mukana Helsinkiin. Samalla reissulla he käyvät yhdessä myös Tallinnassa huvikseen pistäytymässä.
Juhlapukeutumiseensa Partanen sai vain yhden neuvon eräältä ystävältään. Hän sanoi, että pane sellaiset kengät jalkaan, ettet kompastu, Partanen sanoo ja hymyilee. 
 

Kyntölä, tekstiä kuvissa

                                                              Lahnasjärventien (Mustamäentien) taloja