Tällä sivulla käsitellään
1. Tuhkakylän historiaa, tietoja ja kuvia keräillyt Arja Latvala (Pernumäen Liisa)
     1.1. Kylän nimi
     1.2. Arkistojen aarteet
              *Pienen kylän suuret hankkeet 
              *Maamiesseuran 30-vuotishistoriikki, jossa kuvaillaan elämänmenoa vuoteen 1937 (Erkki Arffman)
              *Koulu ja tarinoita Unto Korhosen kirjasta
              *Huovilan juhlat Kainuun Sanomissa 1964
              *Huovilan myllyn korjaaminen, Kainuun Sanomat 1990 ja Sotkamo-lehti 1990
      1.3. Yhdessä muisteltiin Tuhkakylää 
              * Koulunkäyntiä muistelivat Kaikkolan Paavo, Hemmilän Eino, Pernumäen Liisa, Raajamäen Juhani,
                 Rahvaanmäen Kari ja Puhakan Päivi
              * Yhdessä mietittiin, mitä kaikkea Tuhkakylällä on ollut
               *Kuvissa on taloja ja kyläläisiä, tekstiä kuvien alla 
2. Voimistelu- ja Urheiluseura Tuhkakylän Pellet
      2.1. Timo Härkösen historiikki, koottu 2023 Eino Kaikkosen ja Timo Härkösen tekemistä historiikeistä 
                (1969 ja 1979), vanhoista pöytäkirjoista sekä Kainuun Sanomien lehtiartikkeleista 
      2.2. Juhani Komulainen muistelee syksyllä 2023  tuhkakyläläisten urheilua
      2.3. Urheiluseuran nykyistä toimintaa 
3. Kaivosteollisuus Tuhkakylällä
     3.1. Tuomo Härkösen kirjoitus kesällä 2023 malminetsijöistä 
     3.2. Terrafame, Anu Salonen/Terrafame syksyllä 2023

1. Tuhkakylän historiaa ja kuvia

1.1. Kylän nimi

Tuhkakylä on saanut nimensä Tuhkasista, joita 1600-1700 -luvuilla asui monessa talossa, esimerkiksi nykyisessä Tuhkalassa ja Kaikkolassa. Ajan mittaan Tuhkasia siirtyi Suovaaran Kilpelään ja Tuhkalaan, Määttälänmäelle ja yksi sukuhaara jäi Suutarinkylän Pukkimäelle.
Jormaskylä 1 Tuhkala, nyk. 1 Harju
Jormaskylä 8 Tuhkala, nyk. 11 Kanala
Jormaskylä 9 Tuhkala, nyk. 12 Tuhkala
Jormaskylä 17 Tuhkala, nyk. 21 Markko
Jormaskylä 21 Tuhkala, nyk. 26 Kaikkola
Jormaskylä 22 Tuhkala, nyk. 27 Raatemäki ja nyk. 28 Kannas

Tuhkakylä kuuluu Jormaskylään (Sotkamon kartasta näet kinkeripiirirajat), matkaa Kajaaniin on n. 30 km ja Sotkamon kirkolle n. 25 km.

1.2. Arkistojen aarteet

Pienen kylän suuret hankkeet - Tuhkakylästä oma kunta ja seurakunta
Kyllä ne seurakunta- ja kuntahankkeet ovat tosijuttuja, sanoo Hemmi Arffman 1960-luvulla. Joskus vuosisadan (1800-1900) vaihteessa lienee seurakuntahanke ollut ensimmäisen kerran esillä. Jaosta oli olemassa jo senaatin päätös, ja asian piti olla päivänselvä juttu. Pernumäellä oli kirkon paikka katsottuna ja Tuhkajokivarressa hyväpohjainen hautuumaa. Siihen meidän seurakuntaamme olisi kuulunut neljä kylää, tarjosivat ne Lahnaskylääkin, mutta sitä ei otettu lukuun, köyhää kehveliä. Asukkaita olisi ollut muistaakseni 3000 siinä meidän seurakunnassa. No, sittenhän asia tuli toisen kerran esille. Kirkkoherra sai kuitenkin suostutelluksi olemaan yhtenä, ja siihen koko homma lankaantui. 
Opettaja Oskari Uurto muistelee: Tulin Tuhkakylälle 1925 ja seurakuntajaosta minulla ei ole kovinkaan selvää muistikuvaa. Minulle kerrottiin, että hanke oli toisen ja samalla viimeisen kerran esillä joskus 1915 paikkeilla. Kuntajakoa ajettiin 1926-27 ja minäkin olin hankkeessa mukana ja laadin mm. maaherralle menevän kartan kunnan rajoista. Perustettavaan kuntaan olisivat tulleet kuulumaan Tuhkakylä, Jormaskylä, Korholanmäki ja Laakajärvi. Korholanmäki ja Jormaskylä eivät lähteneet mukaan, ja asia ei tarvinnut enempiä istuntoja.
(tekstit Kainuun Sanomista, lyhennettynä) 

Maamiesseuran 30-vuotisjuhla v. 1937, historiikki Erkki Arffman (tuolloin 18-vuotias) 
"Pyydän yleisöä yhtymään hetken hiljaisuuteen menneiden muistolle.
Jo aikoja oli näiden seutujen maanviljelijäin mielessä kytenyt ajatus – perustaa paikkakunnalle oma ammatillinen yhdistys, joka veisi seutukunnan maatalouselämää eteenpäin. Niin perustettiin sitten Jormasten maamiesseura Kajaanin Maanviljelysseuran valistustyön johdosta. Säännöt hyväksyttiin 7 p:nä helmikuuta v. 1907. Seura liittyi Kajaanin maanviljelysseuran jäseneksi. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli nyt jo manalle mennyt maanviljelijä Arvid Juutinen ja sihteeriksi maanviljelijä Jaakko Pulkkinen, hänkin jo mennyt manan majoille. 
Luokaamme katsaus niihin olosuhteisiin, joihin tämä nuori seura syntyi. Niihin aikoihin kynnettiin maata vielä useissa paikoin puuperäauralla ja äestettiin risuäkeellä eli karhilla. Juotiin hapanta piimää, missä talossa sitä oli ja missä ei ollut käytettiin vettä. Talven aikana nähtiin voita vain puuron silmänä. Pääasiallisena rahantulolähteenä oli tervanpoltto. Mainittakoon, että kaskiviljelyksestä alettiin jo luopua niin että sitä ei harjoitettu enää kuin laitakylillä. Niin tällaisiin olosuhteisiin syntyi Jormasten maamiesseura hauvikasperunain ja kalansuolaveden keskelle. Tämä aika, jolloin seura syntyi, oli Kainuussa yleinen mullistusten aikakausi. Kävi uusia ennen aavistamattomia virtauksia niin ammatillisella kuin aatteellisellakin alalla. Heti oli havaittavissa paikkakunnalla maamiesseuran vaikutusta uusina viljelyskasveina ja uusina viljelystapoina.
Näitä uusia aatteita otettiin sekalaisin tuntein vastaan, mutta enimmäkseen ne hyväksyttiin ilman epäilystä. Seuran toiminta oli erittäin vilkasta, jo toisena toimintavuotena järjestettiin kilpailuja ja näyttelyitä. Muun muassa seurassa oli jäseniä erittäin runsaasti v. 1908. Tämä kiihkeä nousukausi kesti aina vuoteen 1911 saakka. Tänä aikana tehtiin todella työtä. Pidettiin kilpailuja ja näyttelyjä, ja varmaan oli useat hehtaarit ne peltoalat, joita tehtiin kilpailujen innostamina. Alettiin kiinnittää huomiota sellaisiin tärkeisiin kysymyksiin kuin metsänhoito ja lannanhoito. Karjan hoitoakin vietiin eteenpäin. Järjestettiin vihantarehun viljelyskilpailuja. Näinä vuosina tuli myös juurikasvinviljelys näille seuduille. Alettiin kiinnittää huomiota väkirehuihin ja apulantoihin. Näitä ja erilaisia siemeniä ostettiin yhteisostolla.
Sitten seurasi pari hiljaisempaa vuotta. Täytyi saada huokasta rajun alkuponnistuksen jälkeen. Koottiin voimia seuraavaa ryntäystä varten, ja seurasikin useampivuotinen tuottoisan toiminnan aikakausi. Joskin ei ollut havaittavissa sitä kiihkoa kuin seuran alkuvuosina, mutta se toiminta ja työ oli määrätietoista eteenpäin pyrkimistä, ei hapuiltu enää siellä ja täällä, vaan tehtiin se mikä havaittiin mahdolliseksi. Ensimmäisenä 5-vuotiskautena olikin havaittavissa sellaista pimeässä hapuilemista. Perustettiin maamiesseuran toimesta yhdistyksiä, joille ei ollut maaperä kylliksi kypsää. Tällainen oli mm. metsätalousyhdistys.
Mutta kun oli päästy alkuhuumauksesta ja tätä seuranneesta levähdystauosta, alettiin toimia taaskin vakaasti. Kiinnitettiin huomiota kotiteollisuuteen. Niinpä v. 1914 olikin seuran alueella naisten käsityökoulu ja 1915 miesten käsityökoulu. Pidettiin myös puhdetyökilpailuja. Vuonna 1914 tai 15 perustettiin maamiesseuran toimesta paikkakunnalle sonniyhdistys ja ikävä kyllä muutamia vuosia toimittuaan se kuoli. 
Vuonna 1917 täytti maamiesseura 10 vuotta. Tämä kymmenvuotiskausi oli kaikkein tulosrikkain mm. siten että näinä 10 vuotena muuttui paikkakunnalla viljelystavat suuresti. Uusia viljelyskasveja otettiin käytäntöön ja kaikilla maatalouden aloilla tehtiin huima hyppy eteenpäin. Ja tästä kaikesta kiitos maamiesseuralle.
Ensimmäisenä kymmenvuotiskautena on seuran jäsenmäärä vaihdellut 50-70 henkeen. 
Vuosina 1917-1919 raivosi maassamme kansalaissota, ja näinä aikoina tapahtui monta muuta mullistusta mm. rahan kurssin putoaminen. Näistä ja muista seikoista johtui, että seuran toiminta oli hiukan laimeampaa niin että kilpailuja ja näyttelyitä ei voitu järjestää. Mutta neuvontatyötä pidettiin yllä ja olleen elintarvikepulan vuoksi saatiinkin maanviljelystä paikkakunnalla monipuolisemmaksi mm. juurikasviviljelystä vietiin eteenpäin. Mainittakoon, että 1919 toimeenpantiin  10 päivän pienviljelijäkurssit seuran alueella. Jäsenmäärä oli edelleen runsas. Vuodet 1920 -  21 – 22, ovat olleet heikompia maamiesseuran historiassa, jäsenmääräkin supistui 1921 alle 20. Joitakin kilpailuja pantiin kyllä toimeen mutta osanotto niihin oli laimeaa. Tähän lienee vaikuttanut vasta saatu itsenäisyys ja silloin liikkunut runsas rahamäärä. Nämä vuodet veivät mielet enempi valtiolliselle alalle. Oltiin ikään kuin pyörteessä ja sen seuraukset näkyivät seuran historiassa sellaisina mustina vuosina. 
Mutta herääminen tapahtui 1923. Tällöin pidettiin jo useampia kilpailuja ja hankittiin mm. käyttämätön teurastuspyssy. Seuran toiminta oli tasaista koko toisen vuosikymmenen ajan siis 1927 vuoteen saakka. Kilpailuja pidettiin runsaasti, ja erittäinkin apulantojen käyttöä vietiin eteenpäin järjestämällä kilpailuja. Sonniyhdistystäkin heräteltiin eloon mutta tuloksetta. Tie- ja postioloja järjestettiin. Seuran taholta vastustettiin silloin rehottanutta kotiteollisuuden haaraa ns. metsän kiivaan (pontikan) valmistusta. Se toi nurkkatansseja tulosrikkaasti. 1927 saatiin nurinkurinen postinkulku muuttumaan maamiesseuran aloitteesta, saatiin posti suoraan Kajaanista Tuhkakylään. 
Kolmas vuosikymmen alkoi verrattain hiljaisesti ja sellaisenapa se on tinkinyt pysymään aina tänne saakka. Kilpailuja on kyllä pidetty, mutta osa on niistäkin rauennut. Jäsenmäärä on supistunut ja innostus maamiesseuran työhön laskenut. Vuonna 1928 hankittiin seuralle juurikasvihara ja tämä lienee helpottanut paljon tämän seudun asukkaitten selkäkipua turnipsimaitten puhdistuksessa. Vuonna 1931 perustettiin maamiesseuran toimesta maatalouskerho, ja siinä on ollut koko toiminta-ajan runsaasti osanottajia, ja kerholaiset ovat saaneet palstoiltaan kauniita tuloksia. 
1932 maamiesseuran naisjäsenet perustivat oman osastonsa ja onkin se alkuvuosinansa toiminut erittäin vilkkaasti, joskin nyt parina viime vuonna senkin toiminta on ollut laimeampaa. Mutta maamiesseurankin toiminta on naisosaston perustamisen jälkeen virkistynyt, pääasiassa naisten työn kautta. On pidetty kilpailuja ja kursseja, hankittu kalustoa jäsentensä käytettäväksi. 
1934 on tavallaan merkkivuosi maamiesseuran historiassa, sillä silloin seura kastettiin uudelleen. Jormasten maamiesseurasta tuli Tuhkakylän maamiesseura. Mutta tämän uudistumisen kautta ei toiminta uudistunut, päinvastoin. Nykyisin näyttää taas siltä, että jaksaako seura elää enää kauankaan aikaa ja tähän on syynä se, että nuoremmalla väellä, varsinkin meillä miespuolisilla kansalaisilla, ei ole eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta ollenkaan innostusta maamiesseuratoimintaan. On perustettu urheilu- ym. seuroja. Kyllä nämäkin on hyviä paikallaan, mutta ne näkyy vieneen innostuksen ja ajan, niin että ei ole jäänyt edes rippeitäkään ammatilliselle järjestölle, maamiesseuralle, joka kuitenkin on lähinnä meidän elinkeinoelämäämme. Maamiesseura tarvitsee taas todella uusia voimia. Sillä seuran perustajajäsenet on yksi toisensa jälkeen muuttaneet manan majoille ja vanhenneet niin, että näiltä ei enää riitä voimaa seuran toiminnan tukemiseksi.
Mutta olipa asiat miten tahansa, niin se työ mitä maamiesseura on näiden 30 vuoden aikana tehnyt ei ole rahaksi arvioitava. Maamiesseuran toiminnan kautta on tehty paikkakunnallemme monia kymmeniä hehtaareja uutta peltoa ja viljelystavat ja kasvit on yleensä pysyneet aikansa tasalla. Kiitos siitä maamiesseuralle. Jos maamiesseuraa ei olisi ollut, olisi kehitys paikkakunnallamme useita vuosia jäljessä. Toivokaamme juhlivalle seuralle uutta toimintatarmoa ja kiitollista työkenttää."
1932 perustettiin naisille oma osasto, Maatalousnaiset, puheenjohtajaksi tuli Metsolan Helga Hyvönen ja sihteeriksi Rannan Hilja Meriläinen.  Esimerkiksi 31.1.1935 oli kokous Huovilassa, konsulentti Naimi Henriksson piti puhetta, päätettiin kilpailla liinavaatteiden hoidossa ja pihan koristamisessa. Samassa tilaisuudessa oli perunankuorimiskilpailu ja sen voittivat  Vieno Hiljanen ja Anna Lukkarinen, toisena olivat Saimi Korhonen, Amalia Korhonen, Hilja Lukkarinen, Kerttu Tervo, Hanna Pulkkinen ja Aino Hyvönen, kolmantena oli Mandi Meriläinen. (Kainuun Sanomat)
Toiminnan alkuaikoina pidettiin erilaisia kursseja pihankunnostuksesta, karjan ruokinnasta ja vielä 1950-luvulla opetettiin ruokien säilyttämistä esim. umpioimalla. Omenapuitakin istutettiin, mutta taisivat silloiset lajit paleltua talvella. Pidettiin ompeluiltoja, järjestettiin retkiä ja iltamia, joissa esitettiin näytelmiä. Maatalousnaisten toiminta loppui aikaisemmin kuin maamiesseuran.

Koulu (poimintoja Unto Korhosen kirjasta Koulutyötä Tuhkakylällä vuoteen 1957) 
Sotkamon kuntakokous päätti 17.10.1906 Tuhkakylän koulupiirin aloittamaan Ylemmän kansakoulun syksyllä 1907 vuokrahuoneistossa. Koulu päätettiin sijoittaa vuokralle Markon taloon siksi aikaa, kunnes koulurakennus valmistuu. Opettaja Juho Akseli Tervo aloitti uransa tässä rakennuksessa kuten koko koulutoimi Tuhkakylällä. 
Palkaksi tulee opettajalle, paitsi pyydettävää valtionapua, kunnalta kaksi kamaria ja kyökki, joiden suuruus on myötä seuraavaan pohjapiirustukseen merkitty, ynnä siihen kuuluvat tarpeelliset ulkohuoneet, sekä lisäksi polttopuut ja valo, potaattimaa sekä lehmän elätystä varten 100 markkaa vuodessa, siksi kunnes saadaan oma palsta opettajan käytettäväksi, kuin myös laidun lehmälle kesäksi, sekä rahassa 200 markkaa.
Tuhkakylän koulun ensimmäiseen johtokuntaan tulivat Antti Korhonen Markko (Kaikkolan poika), Renne Korhonen kauppias Tuhkala, Kalle Härkönen Ärväs, Jaakko Pulkkinen Lampila, Amanda Korhonen Tuhkala, Adolf Korhonen satulaseppä Seppälä, 23.2.1908 Antti Korhosen tilalle (kuoli) valittiin Kusti Korhonen Välitalo. 
Lukuvuosien pituus opettaja Tervon aikaan: Pientenlastenkoulu alkoi 19.8. ja päättyi 26.9, kevätlukukautta ei ollut. Varsinainen kansakoulu alkoi 30.9. ja päättyi joululomaan 18.12. Kevätlukukausi alkoi 7.1. ja koko lukuvuosi päättyi 16.5.
Tyttöjen käsitöitä opetti joku käsityötaitoinen, tytöt virkkasivat, käyttivät neulaa ja lankaa, neuloivat sukkia, lapasia ja muuta sellaista. Ensimmäinen ompelukone saatiin 1930.
Ainoa rangaistusmerkintä Tervon aikaan annettiin 28.11.1908 merkinnällä: yksi tunti arestia oppilaille Kusti Määttä, Jaakko Tervo, Nuuti Korhonen, Severus Hyvönen ja Hannes Hyvönen, rangaistuksen syy: uhmamielinen tottelemattomuus.
Koulu rakennettiin Tuhkalan maalle kahden hehtaarin tontille, jonka kauppias Renne Korhonen lahjoitti. Monta kokousta kuitenkin pidettiin eri vaihtoehtojen vuoksi. Koulu valmistui 1909 ja monta virhettä huomattiin lopputarkastuksessa.  Virheitä korjattiin ja kaivosta loppui vesi 20.2.1911. Kaivon tekijä ei ollut kaivanut tarpeeksi syvää kaivoa ja vettä jouduttiin vetämään, mm. Severus Hyvönen Hemmilästä sai 20 penniä vuorokaudessa veden vedosta.
Johtokunnan kokouksessa 1914 (Isak Mikkonen, Hemmi Arffman, Juho Lukkari, Aate Ilkko, kirjurina op. Johannes Korhonen) kerrottiin Tuhkakylälle perustetun ompeluseura. Sen tarkoituksena oli avustaa ensisijaisesti vähävaraisia oppilaita koulun käynnissä. Johtokunta oli saanut valtuudet päättää varojen käytöstä ja niinpä päätettiin ostaa pakka flanellia, mistä ompeluseura ompelee vaatteita.
Oppilaskirjasto on toiminnassa jo lukuvuonna 1917-18, kirjoja 28 kappaletta ja lainauksia koko koulussa yh-teensä 92, oppilasta kohti keskimäärin 4 kirjaa.
1936 alkoi alaluokkalaisten opetus Kerttu Tahkokallion toimesta siten, että Tuhkakylällä kevät ja seuraava syksy, Jormasjoella kevät ja seuraava syksy. 1945 alakoulu toimi 36-viikkoisena.
Talvisodan alla 13. elokuuta 1939 kokoontui johtokunta viimeisiä kertoja Hemmi Arffmanin johdolla. Läsnä olivat Eera Korhonen (Uusi-Kaikkola), Kalle Ilkko (Niskala), Konsta Pulkkinen (Pernumäki) sekä sihteeri op. Uurto. Vielä seuraavan vuoden alussa Hemmi johti kokousta yhden kerran. 1939-40 oli poikkeuksellinen. Uurto oli suojeluskuntahommissa, joten kevätlukukausi alkoi 17.4. ja päättyi 15.6. Kylvötöihin annettiin monille oppilaille lomaa.
1948 tuli ohje, että oli toteutettava 7-vuotinen koulu, 3 vuotta alakoulua ja 4 vuotta yläkoulua.
Vuonna 1952 valmistui uusi ulkorakennus. Uusi koulurakennus valmistui 1954 ja vanhan rakennuksen perus-korjaus valmistui 1955. Koulun vihkiäiset pidettiin 25.9.1955, juhlassa oli koolla n. 300 henkeä. Juotiin kahvit ja syötiin maukas ateria, tarkastettiin uusi ja vanha puoli. Oli juhlapuheita, kutsuvieraita, onnitteluja ja tyy-tyväisiä kyläläisiä. 
Opettajat:
Juho Akseli Tervo 1907-1911, sij. Heikki Lipponen 1910-1912, tyttöjen käsityöt Beeda Salmen 
Johannes Korhonen 1912-1922 pso Elsa Korhonen tyttöjen käsityöt 
Vaito Kaarlo Korpela 1922-1924, tyttöjen käsityöt Aino Korhonen ja Hilma Suutari
Tyyne Saarelainen 1924-1925, kansakoulunopettajaharjoittelija,  poikien käsityöt Aate Korhonen
Kalle Oskari Uurto 1925-1950, (sijaisena M Heinonen 1939), tyttöjen käsityöt Anna Uurto 
Mirjam Savolainen 1950-1951, lääkäri Heikki Savolaisen pso, myöh. tyttölyseon liikunnan op.
J J Kemppainen 1951-1952
Sirkka Lantunen 1952-1953
Paavo Sairo 1953-1974
Juhani Mantsinen 1974-2007 
väliaikaisena Heikki Kinnunen 2007-2010

Alakoulun opettajat:
Kerttu Tahkokallio 1936-1945, koulu alkoi 13.1.1936 Seppälässä, 1942 Koski 
Tekla Tarvainen 1945-1946 Koski
Hilkka Vänttinen 1946-1947 koulun pirtti
Eeva Matilainen 1047-1948 koulun pirtti
Siiri Karjalainen 1948-1949 koulun pirtti
Alice Laurila 1949-1950 Kankuri
Saara Siponen 1950-1951 (Jafet Rädyn tyttö) Kankuri
Inkeri Tolonen yo. 1051-1952 Kankuri
Lilja Kilpeläinen 1952-1970 Markko 1952, Kaikkola 1953, uusi koulu 1954
Terttu Mantsinen 1970-2007 koulu 
Soile Kinnunen 2007-2010 koulu
Koulu lakkautettiin 2010. Koulu on myyty 2011 Nivalan Puskutyölle, joka asuttaa siinä omia työntekijöitään. 

Kuvia muutamista opettajista ja luokista alla ja kansakouluajalta myös emuseon linkissä. https://emuseo.fi/sotkamonkansakoulut  (etsi kartasta Tuhkakylä)

Tarinoita koulunkäynnistä Unto Korhosen kirjassa Koulutyötä Tuhkakylällä vuoteen 1957 
Metsolan Helka Hyvönen s. 1909: 
"Kouluni aloitin Nurmelassa kiertokoulussa, missä kivitauluun liitulla kirjoitettiin. Varsinainen koulunkäynti oli minulle erityisen mieluista, unta näin koulusta ja painajaisunessa en kouluun päässyt. Kerrankin piti veljen kanssa mennä nuotan vetoon, mutta mepä karkasimme kouluun. Luokkani parhaana taisin usein olla, vaikkei tuo muisti taida niin varma olla. Järjestäjinä ollessamme siivosimme, lakaisimme luokkahuoneen ja polttopuut kannettiinjokaisen uunin eteen, opettajankin asuntoon."
Tuhkalan Jaakko Korhonen s. 1909: 
"Johannes Korhonen oli pidetty opettaja. Hän osallistui kylämme elämään monella tavalla. Jos tarvittiin kirjuria, hän auttoi, jos tarvittiin muistotilaisuudessa lukkarinapua, hän oli valmis. Kyläläisten hyvänä tuttuna yhteisten juhlien järjestäjänä aina auttamassa. Opettaja oli kova kalastamaan ja jänismetsällä kulki ahneesti."
Markon Salli Härkönen s. 1920 koulussa Uurron aikaan: 
"Eväät vietiin mukana, vain joillekin oli koulun puolesta voileipiä, maitoa ja myöhemmin keittoa. Minä olin pienikokoinen ja pojat pilkkasivat ja ivailivat kokoani. Vanhempi sisareni Ilma oli vahva ja lopsautti kiusaajia turpaan. Nämä valittivat siitä opettajalle, joka asian selvitettyään totesi vain että sopiate sottunu."
Pernumäen Erkki Affman s. 1918 koulussa Uurron aikaan: Poikien puutyöt sujuivat hyvin, oli höyläpenkkejä ja työkaluja. Omasta takaa piti jokaisella olla tarvikkeet ja niistä tehtiin kaikenlaista. Osaavimmat tekivät pöytiä, tuoleja ja kaappeja, kaikkea kodin käyttöön. Käsityöluokan nurkassa oli lämmitystä varten iso luonnonkivistä muurattu uuni."

Puoli vuosisataa yhteistä taivalta (Kainuun Sanomat)
Viisikymmentä vuotta sitten soivat kellot häitä eräälle Tuhkakylältä kotoisin olevalle nuorelle parille. Silloin todella vietettiin häitä. Kolme päivää oli yhtämittaista juhlaa. Ei toki isommasti juotu eikä tapeltukaan vaan vietettiin kahden nuoren yhteistä juhlaa iloiten koko kylän voimalla.
Nyt 1964 morsian on 71-vuotias ja sulhanen 76-vuotias, puoli vuosisataa on vierähtänyt. Kultamorsiamena ja –sulhasena he viettivät jälleen yhteistä juhlaa samojen kyläläisten lasten ja lastenlasten seurassa viime sunnuntaina. Yhteisiä juhlia on tälle viidenkymmenen vuoden taipaleelle mahtunut toki hyvin useita. Täydet 12 kertaa on juhlittu lapsen syntymän johdosta. Näistä kahden kuolema on aiheuttanut syyn surujuhlan viettoon.
Tuhkakylän Huovilan talon vanhan isäntäväen, maanviljelijä Kalle Lukkarin ja hänen vaimonsa Hedvigin o.s. Määttä, yhteinen viisikymmenvuotinen taival on luonnollisesti ollut suurimmalta osaltaan kaikkea muuta kuin juhlaa. Se on ollut arkista aherrusta jokapäiväisen leivän edestä.
- Nelisenkymmentä vuotta sitten sattui kaiken vienyt hallavuosi. Talon koko parikymmenpäisen väen voimalla nostettiin syksyn tullen perunaa. Kun koko päivän oltiin kuokkaa heiluteltu, voitiin illalla todeta työn tulos: vajaa saavillinen pieniä ja surkeita perunoita. Talon emäntä koetti koota saman syksyisistä jauhoista leipää ja saikin jonkinlaisia kakkaroita, mutta uuniin pantuina ne hajosivat sinne ja ne täytyi koukulla vedellä pois. Seuraavana talvena täytyi isännän lähteä savottaan Suomussalmelle. Oli pakkaset, ankarat kuin mitkäkin. Isännän ollessa siellä savotassa kuoli kotona sillä aikaa lapsi. Tieto saatiin toimitetuksi sentään isännälle, mutta ei hän sieltä maahanpaniaisiin päässyt. Hevoskyyti kun oli ainoa keino eikä pakkasen vuoksi voinut tuollaista taivalta lähteä tekemään, muistelee vanhaemäntä Lukkari.
Tuhkalan Huovila on vanha myllytalo. Aivan pihan läheisyydessä virtaavassa Tuhkajoessa on vieläkin hyvin säilynyt vesimylly, joka viime aikoina on tosin saanut väistyä uudempien myllyjen tieltä.
Pitäjäläiset kävivät ennen hyvinkin pitkien matkojen takaa, Korholanmäeltä, Maanselästä ja Laakajärveltä Huovilan myllyssä. Vanhaisäntä Kalle Lukkari muistaa erään tapauksen, jolla olisi saattanut olla kohtalokkaatkin seuraukset:
- Ukki oli kerran talvella ollut hakkaamassa jäätä myllyn siipirattaasta. Uoma suljettiin siksi aikaa, mutta talossa ollut vajaamielinen huutolainen oli ymmärtämättömyydessään käynyt avaamassa sulun isännän ollessa vielä rattaassa. Vesi syöksyi rattaaseen pannen sen pyörimään ja siinä oli ukille tullut tosi kiire. ”Piti siinä olla oravan kaltainen, muuten olisi huonosti käynyt”, totesi ukki jäljestä päin.
Sangen pirteitä ja hyvinvoivia päivänsankareita kävi sunnuntain kuluessa onnittelemassa laaja omaisten, sukulaisten, tuttavien ja naapureiden joukko. Merkkipäivän kunniaksi pidetyssä seuratilaisuudessa puhui pastori Mikko Lammi.
Lehtemme yhtyy onnittelijoiden joukkoon.
Vain pari kuukautta kultahäiden jälkeen Hedvig Lukkari sai saattaa puolisonsa Sotkamon kirkkomaahan.

Tuhkakylän Huovilassa jauhetaan vesimyllyllä (Kainuun Sanomat torstaina 11.10.1990)
Kainuun myllyprojektiin kuuluva Huovilan vesimylly Sotkamon Tuhkakylässä on entisöity ja kunnostettu alkuperäiseen asuunsa. Museovirasto luovutti entisöidyn myllyn keskiviikkona serkusten Eero ja Rauno Lukkarin hallintaan. Entisöidyllä myllyllä jauhettiin samalla ensimmäiset jyvät vuosikymmeniin.
Huovilan myllyn entistämistyön urakoi Sotkamon kunta museoviraston laskuun. Työllisyysvaroilla rahoitetun entistämistyön kustannusarvio on noin 300.000 markkaa.
Huovilan myllyn ovat omistaneet serkukset Eero ja Rauno Lukkari, jotka myivät sen valtiolle ja saivat nyt hallintaansa. Huovilan mylly on valmistunut 1920-luvulla ja se on ollut käyttämättä runsaat parikymmentä vuotta. Myllyssä jauhettiin kylän isäntien viljat samoin kuin toisessa lähellä sijainneessa Tuhkajoen myllyssä. Huovilan myllyssä on liitännäislaitteena voimapyörä, jonka avulla käytettiin sahaa ja puimakonetta.
Myllyssä käytettiin pääosin entisiä osia, joskin vesiränni jouduttiin rakentamaan uudelleen ja hankkimaan uudet kivet hankolaiselta myllynkivien valmistajalta. Myllyn koneisto on pääosin entinen, kertoo tutkija Teppo Korhonen museovirastolta.
Myllyn entisöintiin osallistui myös Tuhkakylän kylätoimikunta. Kyläläisiä oli mukana maalinkeittotalkoissa, joissa valmistettiin punamultamaalia myllyn seiniin.
Myllyn entisöinnin ideana oli se, että kunnostuksen jälkeen mylly säilyy jälleen ainakin yhden sukupolven ajan. Se on myös täysin käyttökuntoinen, joten halukkaat voivat jauhattaa siinä kotitarveviljansa. Vesimyllyssä jauhetuista jyvistä tuleekin erinomaiset rieskajauhot, sanoo tutkija Korhonen. (mv)

Vesi virtaa, mylly jauhaa (Sotkamo-lehti perjantaina 12 10.1990)
Kunta luovutti entisöidyn Huovilan myllyn Tuhkakylällä Museovirastolle keskiviikkona. Myllyn hallintaoikeus on Eero ja Rauno Lukkarilla.
Myllyn kynnyskivessä on vuosiluku 1904, mutta Eero Lukkari ei ole varma myllyn todellisesta iästä.
Punaiseksi maalattu mylly on tavallista suurempi, sillä sitä ovat entisaikaan käyttäneet useat talot. Joen vastarannalla on aikoinaan seissyt mylly, ja talvisaikaan on käyty kiivastakin keskustelua siitä, kumpi mylly saa vähissä olevaa vettä käyttää.
Nyt myllyssä jauhetaan lähinna näytösmielessä, sikäli kun vettä riittää, kertoo Eero Lukkari.
Toimivia myllyjä on Sotkamossa kolme. Entisöimällä myllyjä toimintakuntoisiksi tahdotaan saada perinteet talteen.
Huovilan myllyssä voi järjestää näytöksiä vaikkapa koululaisille ja turisteille, kaavailee Eero Lukkari.

1.3. Yhdessä kyläläisten kanssa muisteltiin Tuhkakylää

Muisteltiin kouluaikoja:
Kaikkolan Paavo Korhonen muistelee koulunkäyntiä ja lapsuuttaan: "Varhaisin muistoni on, kun sain ensimmäisen oman puukon. Puukko roikkui henkselistä vyötäröllä, kun olin kävellyt Kaikkolan pirtin lattialla ja rehvastellut ja ollut niin miestä, niin miestä. Jalassani oli ollut Hemmilän Hemmi-suutarin tekemät pieksut. Pieksut ovat säilyneet tähän päivään asti ja ovat mökillä aitan seinällä.
Muistan, kun sain elämäni ensimmäisen banaanin. Äiti oli käynyt katsomassa veljeäni Penttiä Helsingin Lastenklinikalla. Täytyi olla vuosi 1946, sillä veljeni kuoli 1947. Veljestäni on yksi valokuva, jossa ollaan samassa kuvassa, mutta ei mitään muuta muistoa. Lieneekö mieli ollut sellainen, että piti vain unohtaa hänet.
Miten jännää olikaan käydä katsomassa Uusi-Kaikkolan Viljon tiilitehtaalla tiilien tekemistä.
Isäni toimi Kaikkolan myllyn myllärinä. Monesti olin mukana kesäaikaan, kun isä kunnosti myllynkiviä. Semmoisella hakulla teki kivien pintaan pieniä määrätynlaisia uria. Talvisin myllylle tuli monia rekikuormia jyviä jauhettavaksi. Myllyssä syntyi ruis-, ohra- ja kaurajauhoja kotien tarpeisiin. Minua surettaa, että se mylly on purettu Tuhkajoelta. Voi olla, että isäni jälkeen ei ollut ketään, joka olisi jatkanut myllärinä.
Ensimmäinen elokuvissakäynti Koittolassa päättyi kotiintulon jälkeen vitsan läpsyinä paljaalle takamukselle. Elokuva oli Sadan miekan mies. Olen nähnyt elokuvan monesti televisiossa.
Koulunkäynnin aloitin Kankurin pirtissä syksyllä 1950. Varmaan siellä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Minä osasin jo lukea melko hyvin ja laskeakin ainakin pieniä yhteen- ja vähennyslaskuja. Suurempaa mielenkiintoa aiheutti toisen ja kolmannen luokan opetus. Varsinkin maantieto oli hyvin mielenkiintoista.
Kerran opettaja kyseli karttakepillä näyttäen paikkaa Oulun eteläpuolella. Kukaan ei viitannut, niin minä viittasin ja sain vastata, että Limingan niityt. Ja se oli oikein.
Kerran saimme arestia, syytä en muista. Meitä poikia jäi jälki-istuntoon ehkä neljä, viisi. Opettaja laittoi herätyskellon pirtin leivinuunin päälle ja ilmoitti ajan, koska saimme lähteä kotiin. Jollekin meistä syntyi ajatus siirtää viisareita kotiinlähtöaikaan. Ja tuumasta toimeen. Savolaisen Olli muistaakseni ryhtyi toimeen ja Ollin ottaessa kelloa se tippui lattialle ja kellon lasi särkyi. Hetken päästä jollekin tuli tarve ulkohuusiin, ja kaikkihan sinne lähdettiin. Opettaja odotti linja-autoa Osulan edessä ja näki meidät ulkona ja ilmoitti samalla, että saamme lähteä kotiin. En muista seurauksia kellon särkymisestä.
Kouluajalta on jäänyt mieleen kultamitalisti Heikki Savolaisen (rouva oli opettajana kylällä) esitys Tuhkakylän koulun yhdistetyssä veisto- ja urheilutilassa. Oli todella hienoa nähdä Heikin rekkivoimistelua ja miten jättiläinen pyöri. Se oli pienestä pojasta todella ihmeellistä. Savolaisen Martti oli lennokkiharrastaja. Hän lennätti isoa lennokkia. Se hinattiin ylös ja sitten hinausnaru irtosi lennokista ja lennokki liiteli vapaasti ilmavirtojen mukaan. Valitettavasti lennokki vaurioitui hieman laskeutuessaan. Myöhemmin tein itsekin samanlaisia lennokkeja Huittisissa.
Erään koulupäivän jälkeen minä ja Markon Jouni jäimme jostain syystä luokkaan, ja minä piirsin taululle ison sydämen, jonka lävisti nuoli. Kirjoitin nuolen kärkipäähän opettajan nimen. Toista nimeä en muista. Seuraavana aamuna opettaja kutsui minut luokkaan ennen tunnin alkua. En muista siitä nuhtelusta mitään. Nyt olen miettinyt, miksi minä jouduin opettajan ”nuhtelun” asianosaiseksi.
Koulu meni omalla painollaan eteenpäin ja kolmas kouluvuosi alkoi Markon pirtissä.
Ensimmäinen hiihtoretki isän kanssa päättyi Koppelomäen alle. Oletan, että hangesta työntynyt koivunvesa tarttui siteeseen ja minä nurin ja polvi venähti pahasti. En muista, miten on tultu kotiin. Polvea haudottiin lyijyvesikääreellä ja ajan oloon se parani.
Uusi-Kaikkolan Aulis muisteli kerrallista koululaisten hiihtokilpailua, Aulis oli neljännellä ja minä kolmannella luokalla. Meidät laitettiin parina matkaan. Kilpalatu kiersi mm. Raatevaaran lenkin. Vaaralle nousussa minä jätin Auliksen, mutta hän tavoitti minut laskuosuudella Koppelomäellä ja pyysi latua. En antanut vaan kiristin vauhtia.
Kerran talvella tehtiin opettajalle ansa. Opettaja haki iltaisin maitoa Markosta. Me, minä ja Jouni, kaivettiin tiehen kuoppa ja siihen pehmyttä lunta. Sitten seurasimme lumikasan takaa, miten opettajalle kävisi. Ei käynyt kuinkaan, opettaja ei astunut kuoppaan. Onneksi niin.
Malmirannan pojat olivat tehneet ison hyppyrin Sopenvaaran rinteelle, laskusuunta Kolmisopelle. Minun täytyi päästä kokeilemaan isosta hyppyristä. Ensi laskulla suksi poikki ja kotimatka yhdellä suksella rekiuraa pitkin. Tuli tauko talviurheiluun, kunnes isä paikkasi suksen. Koppelomäellä oli myös hyppyri ja kovia mäkikilpailuja.
Hiihtolatu Koppelomäelle kulki Vohvanan (Fofanoff) talon nurkalta ja siinä oli hyvä mäki joelle. Meidän laskettelu häiritsi Vohvanaa. Hän oli kerran virittänyt ohuen rautalangan ladun poikki. Koposen Erkki oli ensimmäinen, joka laski mäen. Onneksi lanka katkesi eikä tullut muuta vahinkoa kuin kaatuminen.
Kevät ja kesä olivat uinnin ja kalastamisen aikaa. Keväällä, kun Jormasen rannat aukesivat, niin niin heti rysät Taavetinlahteen, johon laski oja tai puro. Oli siellä keväisin paljon rysiä. Sinne isä ja minä veimme useampia ja haukia saatiin. Parhaimmin samassa rysässä saattoi olla parikin komeaa kalaa. Jäiden lähdettyä illalla laskettiin verkot ja aamulla nosto. Minä oli isälle soutumiehenä laskiessa ja nostossa. Iltaisin uisteltiin verkkojen laskun jälkeen. Isä souti ja minun vastuulla oli uistin. Kerran sattui niin, että uistimessa tuntui kova nykäisy. Minä sanoin isälle, että uistin tarttui pohjaan. Isä huopaili ja minä kelasin siimaa, kun yhtäkkiä vähän matkan päässä veneestä kala hyppäsi ylös vedestä. Ei ollut uistin pohjassa vaan kalan suussa. Minä soutamaan ja isä uistinmieheksi. Lopulta kala saatiin veneeseen. Se oli isoin hauki, minkä olen koskaan nähnyt. Minä kannoin kalan kotiin. Kala roikkui vitaksesta olkapäälläni, niin pyrstö viilsi rantatien pintaa. Onkiminen totta kai kuului kesän ohjelmiin. Pernumäen kohdalla oli hyvä onkia, sillä joki virtasi tasaisesti kohti Jormasta. Martilla oli onkisiiman päässä pieni lippauistin. Minäkin olin kerran Auliksen kanssa kalojen kantomiehenä harjuksia pyydettäessä ja niitähän tuli. Viihtyykö harjus enää Tuhkajoessa?
Uiminen kuului tietysti lapsena kesän ohjelmiin. Kylänrannassa kävi melkoinen loiske. Toinen uimapaikka oli Tuhkajoella. Rautapuron suulla oli mahtava hiekkapohjainen kohta. Puro oli varmaan tuonut hiekan jokeen. Minä en osannut uida, mutta olin kova sukeltamaan. Sukeltamalla pääsin joen toiselle puolen.
Kerran Huovilan Rauno pyysi meitä soutamaan rinnalla, kun hän ui Aittoseen. Meistä oli mukavaa olla varmistuksena uimarille. Kerran Uusi-Kaikkolan Martti vei Auliksen ja minut kanahaukan pesälle Honkiseen. Tullessa oli kova myrsky.
Seppälän Tuomon kanssa käytiin usein Pernumäellä Leon (Kaakko) luona. Leolla oli puusta tehtyjä melko isoja rekka-autoja, joilla me vedettiin hellapuita liiteriin. Kummitäti Helga syötti ja juotti meidät, siispä ylöspito talosta.
Muistan erään lauantai-illan viimeisenä kesänämme, kun saunan jälkeen istuimme isän kanssa Kaikkolan pirtissä. Ikkunoissa oli äidin laittamat uudet verhot. Isä antoi rahaa ja käski hakemaan Osulasta pötkön lauantaimakkaraa. Minä lähdin kauppaan, joka oli jo suljettu, mutta sain kauppiaan hakemaan kellarista makkarapötkön. Kotona isä leikkasi makkarasta reiluja siivuja ja teki tuoreesta vasta äidin leipomasta kainuulaisesta ohrarieskasta makkaravoileipiä itselleen ja minulle. Se oli taivaallisen hyvää. Isästä ei kuitenkaan tullut Kaikkolan isäntää vaan veljestään Iivarista.
Viimeisenä kesänä olin Markon Jounin kanssa rantatien pajukossa pajupillejä tekemässä. Minun ajatuksiani askarrutti muutto pois Tuhkakylästä uuteen aikaan ja paikkaan. Minut repäistiin vanhasta uuteen vieraaseen paikkaan. Tähän loppui minun lapsuus ja alkoi nuoruus. Kesti pitkään löytää oma asema ja saada kavereita."

Hemmilän Eino Kaikkonen aloitti koulun 1951: "Kylällä oli vanha koulu, johon kolme alinta luokkaa eivät mahtuneet. Aloitin kouluni Kankurin Iikan pirtissä syksyllä 1951. Ensimmäinen opettajani oli Inkeri Tolonen, kaunis kellosepän vaimo Kajaanista. Ensimmäisessä koulukuvassa on suuni vinossa. Säikähdin Kajaanin Kuvaamon Paavo Siltasarin kaamean magnesiumjauheen leimahdusta. Vieressäni on muun muassa Ranta-ahon Matti Parviainen, Herkon poika. Kerran yllätti kesken tunnin ankara kusihätä. Inkeri Tolonen huomasi tuskani, sanoi Neulalan Villelle "Vilho menee viemään Einon käymälään." Ehdittiin vain pirtin ovelta porstuaan,  sitten tuli housuun ja minulle itku. Inkeri antoi luvan lähteä kotiin. Laulutunnilla käytiin yläkoululla J. J. Kemppaisen opissa. Syyspuolella unohduin usein katselemaan Seppälän pellolla muuttomatkalla levähtäviä suuria kurkiparvia.
Markon pirtissä aloitetun toisen luokan opettajaksi tuli koulussa pitkään toiminut Lilja Kilpeläinen.  
Syys-lokakuun vaihteessa 1952 oli päässäni äitini Kajaanin syyskuun markkinoilta ostama punainen lippalakki. Se oli vähän märkä. Istuin uunin vieressä, panin lakin kuivumaan aamulla lämmitetyn uunin pankolle, verhon taakse. Välitunnille lähtiessä aloin ottaa lakkia. Siitä oli jäljellä vain lippa ja hikinauha sekä palaneen kankaan käry.
Kolmannelle luokalle mentiin Kaikkolan Iikan pirttiin. Syömään vanhalle koululle oli työläs matka varsinkin talvella: hevosreen jälkiä pitkin. 
Uusi, kesällä 1954 valmistunut koulu muutti kaiken. 4. - 7. luokan opettajaksi tuli v. 1953 Paavo Sairo, nuori, taiteellisesti lahjakas Pate. Kaikki oppilaat mahtuivat samaan kouluun. Patella oli uudenaikaisia näkemyksiä. Ylimmät luokat tekivät retken Helsinkiin 1955. Vierailusta oli juttu Suomen Kuvalehdessä. Sokos-hotellin ylimmän kerroksen parvekkeella otetussa kuvassa on etualalla Pernunmäen Hemmi ja muutamia oppilaita. Retkeä varten järjestettiin koululla suuri ohjelmallinen juhla. Pate ideoi ja ohjasi. Väkeä oli koulun täydeltä. Paten aikana 1955 lähtien ruvettiin esittämään koulun joulukuusella Tiernapoikia. Minulle lankesi Murjaanien kuninkaan osa. Se rooli on seurannut minua koko tähänastisen elämäni, viimeksi 
vuonna 2020."

Pernumäen Liisa Arffman aloitti koulun 1952 Markossa: "Viikkoa ennen kouluun lähtöä Ranta-ahon Matti sanoi, että ensimmäisellä luokalla on heti osattava numerot 1-100. Siitähän tuli hirveä hätä ja itku. Isä opetti "kaksi viittä kymmenessä, kymmenen kymmentä sadassa". Se rauhoitti. Ensimmäisenä koulupäivänä isä saatteli lapsensa opintielle ja opetti samalla sukunimen. En ymmärtänyt koko juttua, just ja just opin sanomaan vaikean sanan, mutta kuka ihme sitä tarvitsisi, olin Pernumäen Liisa. Yritti saattaja vielä opettaa syntymäaikaakin mutta huomasi tehtävän toivottomaksi. 
Keskiviikkona oli ekaluokkalaisilla loma, ja aina tiistaina koulun jälkeen menin opettajan luo kysymään tuosta lomasta. Opettaja vastasi, että on loma. Jälkeen päin olen miettinyt opettajan kärsivällisyyttä, hän ei koskaan sanonut, että etkö jo lopultakin muista. 
Yläkoulussa, siis neljännellä luokalla Sairon Paavolla oli laskennonkoekortteja. Minä sain kaksista ensimmäisistä kokeista nelosen. Eipä muuta kun isä antamaan tukiopetusta ja vieläkin muistan, että "lue, mitä kysytään". Siihen loppuivat vaikeudet. Kerran maantietotunnilla opeteltiin Suomen vesistöjä. Läksyksi tuli osata vesistöt ja näyttää ne kartalta. Opettelin ja osasin, van aamulla tulin "sairaaksi", pelotti se kartalle meno. Seuraavana aamuna hiihtelin onnellisena kouluun, ja eikö vain heti aamuhartauden jälkeen otettu koulukartta esille ja minä esittelemään vesistöt. 
Seuraavana syksynä siirryin Kajaanin tyttölyseoon, jossa etunimikin muutettiin - oli liikaa Liisa-nimisiä luokalla."

Raajamäen Juhani Komulainen: "Syyskuun 1. päivä 1962 se sitten alkoi, koulu-ura. En vielä silloin tiennyt, että se kestää 60- vuotiaaksi asti... Muistan melko hyvin ensimmäisen koulupäivän aamun Raajamäessä. Minulla on kädessä koululaukku ja päällä Jymy-verkkatakki, sininen. Isä oli luvannut, että ennen koulun alkua minulle ostetaan verryttelypuku kirkolta Urheiluliike Tikkaselta. Muistan edellisen illan, kun seuraavana päivänä oli puhe lähteä verryttelypuvun ostoon. Hierausin jännittyneenä sängyssä isän kyljessä ja lopulta kysyin: ”Isä, missä kohti kirkolla on se verryttelykauppa?” Isä myhäili ja sanoi, että kyllä se sieltä löytyy, elä hättäele.
No Tikkasen Urheiluliike löytyi ja ostos tehtiin. Tikkasella oli myyjänä Sisko Moilanen, sukulaisnainen (Koivumäen Hermannin pojan Kustin tyttö). Vielä tuosta verryttelypuvun sinisestä takista. Siinä ei ollut mitään tekstiä. Mutta äiti leikkasi mustasta kankaasta kirjaimet SOJY, Sotkamon Jymy, ja ompeli ne takin edustaan. 
Kouluun mennessä tunsin kirjaimet ja osasin lukemisen aakkoset. Kolme vuotta nuorempi velipoika Vesku kouluun mennessään luki täyttä päätä, vaikka ei osannut tavata. Viisi vuotta nuorempi Anneli taas kertoi, ettei kouluun mennessä osannut lukea. No, jollakin tapaa hän varmaan oppi lukemaan, tuleva kuuden ällän ylioppilas. Heh! 
Vaikka koulumatka oli lähes kahdeksan kilometriä, ei hätää, koulutaksi kyyditsi, kun vaan jaksoi tulla maantien varteen sen 600 metrin matkan, joka Raajamäen päältä oli kärrytietä pitkin Lahnasjärventielle.  Koulutakseina vuorottelivat Suutari Artun ja Huovilan veljesten taksit. Molemmat autot olivat täyteen ahdetut, ainakin 7-8 oppilasta oli aina mukana. Ei hätää, Artun Volga ja Huovilan Mersu olivat tilavia autoja, yhtenäinen etupenkki ja leveä takapenkki. Etupenkki oli tietenkin meille pojille: Timo, Kalevi ja minä...
Koulun aloittaminen oli helppoa, lukemiset ja laskemiset rupesivat sujumaan kuin itsestään. Kaikilla ei ollut näin. Siihen aikaanhan piti esimerkiksi uskonnon läksy opetella ulkoa. No minulle se ei ollut ongelma, toki en ollut asiasta mitenkään innoissani.  Muutama muu oppilas tuskaili tunnilla, kun Lilja-opettaja kuulusteli kaikilta ulkoläksyn. Pari samaa pojanmurikkaa istuivat kerta toisensa perään koulun jälkeen laiskalla opettelemassa ulkoläksyä. Muistiini ovat jääneet väriliidut, jotka olivat aivan toivottomat tarkkaan värittämiseen. Kolmionmuotoiset liidut antoivat kyllä väriä, mutta paksu pää (liidun, ei minun…) ei sallinut tarkkoja värityksiä, tämä tympäsi. Ja puuvärejä ei ollut. Olihan se muutamille myös kertotaulujen opettelu alaluokilla mahdoton homma. Ja kas kummaa, samat pojanviikarit, jotka taistelivat uskontoläksyn kanssa, olivat myös kertotauluissa pääsemättömissä. Tuli mieleen, kun vuonna 1973 olin suorittamassa autokoulun kirjallisia tehtäviä, niin samaan aikaan siellä oli yksi näistä pojanviikareista myös kirjallisissa. Inssi tuumasi, että ei taida (pojan nimi) vieläkään päästä läpi kirjallisista… Tämä ei oikeastaan kuulunut tähän, etenkin kun itsekin vasta toisella yrittämällä selvisin kirjallisista, peeveli.
Ensimmäisellä luokalla opettaja ”tuhosi” minun syntymässä olleen laulajanuran. Laulettiin jotakin mukavaa lastenlaulua ja minä laulan etupenkissä sydämeni kyllyydestä kovalla äänellä mukana ja opettaja selin luokkaan polkee harmonia. Laulun loputtua opettaja Lilja kääntyi luokkaan päin ja sanoi: ”Kuule Juhani, voisitko laulaa vähän hiljempaa!” Se oli siinä, minä ”mestarilaulaja” ja pitäisi laulaa hiljempaa, voe peru!
Ensimmäisen luokan syksyyn liittyy muisto, joka ei ole niitä mieluisimpia. Syksyllä oli hammaslääkärin tarkastus ja sen perusteella minut passitettiin hammaslääkäriin kirkolle muutaman muun oppilaan kanssa. Eihän siinä mitään, mutta eka käynnin jälkeen tuli toinen, kolmas, neljäs. Siinä vaiheessa olin jo melko epätoivoinen, isäkin sanoi, että viidettä kertaa et mene! No neljään kertaan se jäi. Olihan sitä paikattavaa ja muutama hammas poistettiin. Ekaluokalla lähtivät viimeiset maitohampaat. Niin, hammaslääkärikäynneillä oli aina muutama markka rahaa taskussa. Kun Tikkasen Urheiluliike oli tuttu ja siinä yhteydessä oli kahvio, kävin sieltä ostamassa karkkia ja aivan mainioita Tattoo-purukumeja. Purukumin mukana tuli kuvia, jotka pystyi ”tatuoimaan” kostealle iholle. Olivat jänniä. Seuraavassa pesussa kuvat tietysti likosivat ja hävisivät. Hammaslääkärissä vannotettiin, että paikkauksen jälkeen ei kahteen tuntiin saanut mitään syödä. Van puolen tunnin kuluttua oli suu jo täynnä karkkia! Eka kerralla itse asiassa säikähdin, että mitähän tästä seuraa, mutta kun mitään ei tapahtunut, seuraavalla kerralla en ollut enää huolissani...
Tuhkakylän kansakoulussa viihdyin neljä vuotta. Neljäs luokka oli yläkoulun puolella, opettajana Paavo Sairo. Neljännenkin luokan aikana otettiin luokkakuva, jossa olin minäkin, mutta… Sillä kerralla kuvat otettiin pelkkinä kasvokuvina ja pahus, minulla toinen silmä kiinni ja toinen vain hieman raollaan. Eihän sellaista kuvaa voinut ottaa. Kerralla istutettiin kaksi oppilasta vierekkäin ja molemmista oma kuva, Tuhkalan Helena oli muuten vieruskaverina... Nyt jäljestäpäin on harmittanut ja kuva olisi kiva olla. Olen yrittänyt metsästää kuvaa viime vuosina. Kuvaa ei löytynyt Tuhkakylän koulun arkistosta, kun koulun lakkauttamisen jälkeen kävin virastotalolta arkistonhoitajalta kuvaa etsimässä. Joo, kun siirryin neljännelle luokalle yläluokkaan, myös nuorempi veljeni Vesa, Vesku, aloitti koulunkäynnin. Muistelen, että opettajat miettivät, pitäisikö Vesku siirtää suoraan toiselle luokalle, luku-, kirjoitus- ja laskuhommat luonnistuivat opettelematta. Kuitenkin velipoika kävi ekaluokan normaalisti. Olikohan syynä se, että Vesku luki sujuvasti mutta ei osannut tavata... Annelin koulun aloittamiseen oli vielä kaksi vuotta.
Vuoden 1964 syksyllä olivat Tokion olympialaiset. Miesten 100 metrin voitti Jenkkien Bob Hayes. Hänellä oli omintakeinen voimakkaasti taaksepäin nojaava juoksutyyli. No seuraavana keväänä koulun kisoissa muuan kolmasluokkalainen Juhani juoksi 60 metriä samaa tyyliä tavoitellen ja olinkohan viimeinen… Sen tyylin kokeilu jäi siihen.
Muuan muisto kouluajalta. Kolmannella vai jo neljännellä luokalla minulla sattui olemaan eräänä päivänä lompakko mukana ja siinä rahaa 1 mk 20 p. Joskus meillä koulukyytiläisillä oli odotustunti tai kaksi, ennen kuin kaikkien koulu päättyi. Muutama koulukaveri tiesi minun rahoista ja keksi, että käydäänpä ostamassa tupakka-aski Osuuskaupasta, Osulasta.  Minä valehtelin, että isälle pitää ostaa tupakkia, kuinka ollakaan aski maksoi juuri 1 mk 20 p. Muistan, että tuo 20-penninen oli jotakin vanhaa vuosimallia, ei enää varsinaisesti painettavaa ja käytössä olevaa vuosikertaa. No se kelpasi kuitenkin. Sitten kiireesti koulun halkopinojen taakse ja aski auki ja tupakit suuhun. Siihen se jäikin, eihän meillä ollut tikkuja eikä sytkäriä. Tietenkin jotkut tytöt näkivät meidät ja kielivät opettajille. Seuraavana päivänä tulivat vakavat nuhtelut opettajalta. Kait opettaja näki, että minut oli pienen painostuksen edessä pakotettu ostotouhuihin, olinhan kiltin oppilaan maineessa. Ja kiltti minä olinkin.
Koulussa oli noin 50 oppilasta minun aikanani, joten monenmoista kolttosta etenkin yläluokan pojat keksivät. Ja joillekin myös jälki-istunnot tulivat tutuiksi. Usein syynä oli koulun pilkeliiteri ja liiterin seinän takana ollut tyttöjen hyyssikkä. Liiterin ja hyyssikän erotti vain yksinkertainen lautaseinä oksanreikineen. Joskus isoimmat pojat (en minä...) vierailivat välitunnilla pilkeliiterissä muutenkin kuin vain pilkkeitä hakemassa, no joukossa tyhmyys tiivistyy ja näkymät piti tietenkin julistaa muille isoon ääneen. Tunti jälki-istuntoa 
oli varma.
Muistan myös  kerran, kun oli kaksi tuntia taksinodotusta ja luokkakaverini Kari tiesi isänsä Arvin olevan puukuormaa lastaamassa Lahnasjärventien varressa, kävelimme Karin kanssa niin pitkälle kuin  ennätimme lastaamista katsomaan. Arvi oli kuorma-autoilija ja kerran hän toi isän toivomuksesta ison kivimurskalastin Raajamäen mäkeen rekka-autollaan Otanmäen kaivokselta.
Kolmannen luokan syksyllä koulumme teki luokkaretken Otanmäen kaivokselle. Kaksi asiaa on jäänyt siitä mieleen. Minulla oli reppuun pakattu eväät, leivät ja maitopullo. Maitopullo oli repun etutaskussa. Ryökäle, reppu putosi kädestä kivilattialle ja olin ihan varma, että nyt maitopullo särkyi. Huh, ei sittenkään, pullo säilyi ehjänä mutta repun taskuun tuli reikä!  Toinen asia, joka jäi mieleen oli Pauli Nevalan kultamitali keihäänheitossa Tokion kesäolympialaisissa. Retken aikaan olivat menossa olympialaiset ja autossa kotimatkalla kuulimme, kuinka Suomen Pauli Nevala oli voittanut keihäänheiton kultaa Tokiossa tuloksella 82,66. Koko autokunta hurrasi ja hihkui!
Ollessani neljännellä luokalla Pate piti monet harjoitushiihtokilpailut ennen koulun mestaruushiihtoja. Latu tehtiin porukalla. Pate hiihti ekana, seuraava toisen puolen sompalatua, seuraava toisen puolen ja vuoron perään joka toinen toisella puolen. Latu saatiin pian hiihdettävään kuntoon.  Minulla kunto koheni kisa kisalta ja pian olin lähes Kaakkoniemen Timon veroinen, Timo oli tosin kolmasluokkalainen ja minua vuotta nuorempi. Koulun virallisissa mestaruushiihdoissa panin kaikki peliin ja hiihto kulki mainiosti. Verenmaku suussa varmisti, että nyt ollaan tosissaan! Raatevaaran päällä ladun poikki kulki tukinajotie ja juuri kun tulin kohdalle hevosmies pysäytti pitkän tukkireen lasteineen ladun kohdalle, ei muuta kuin kierrä umpihangen kautta ohi. Maalin tulin ja tuloksia jännitettiin: hei hip hurraa, voitimme Timon kanssa tasa-ajalla!
Menestyminen hiihtokilpailussa toi tietenkin paikan koulun joukkueeseen viiden koulun hiihtoviesteihin. Kisailtiin sillä kertaa Laakajärvellä. Kisalatuun tutustuttaessa siunailin moneen kertaan, että olin vain varamies. Sydän kylmänä jännitin, että alkuperäiseen joukkueeseen ei tule muutoksia, latuun kuului mielestäni kuolettavan pelottava jyrkkä alamäki. Onneksi jäin varamieheksi ja selvisin ehjin nahoin...
Neljänteen luokkaan päättyi kouluaika Tuhkakylän kansakoulussa, syksy  1966 alkoi oppikoulussa Kajaanin Poikalyseossa Mauri Kataviston komennossa. Se onkin sitten jo toinen juttu.
P.S. Jos jollakin joka lukee tätä tarinaa, on tallessa vielä yläluokan koulukuva lukuvuodelta 1965-66, olisin iloinen mutta kiitollinen, jos saisin siitä kopion vaikkapa skannattuna sähköpostiini:
juhanikom@gmail.com  Kiitos!"

Rahvaanmäen Kari Tervo koulussa 1970-luvulla: "Aloitin kansakoulussa, mutta 3. luokalle menin peruskouluun. Samaan aikaan Sairon perhe muutti pois Tuhkakylältä ja tilalle tulivat Mantsiset. Koulusta tuli liikunnallinen kertaheitolla. Jussi hiihätti porukkaa pitkin umpihankia ja luokkaretkiä tehtiin Transiteilla Vaasan laivalle ja Ilomantsiin, mistä Juhanin suku oli kotoisin. Toimintaa riitti ja kuorolaulusta tuli yksi keskeisiä koulunkäyntini kohokohtia, vaikka ääneni oli omasta mielestä keskinkertainen. Käytiin laulamassa vanhuksille, joulukirkossa ja jopa Kajaanin Yleisradion lähetyksessä! Jos elämä Rahvaanmäellä oli jatkuvaa menoa, niin ei koulussa ainakaan rauhallisempaa ollut."

Puhakan Päivi Partanen (myöh. Luoma): "Aloitin koulutaipaleeni Tuhkakylän koulussa vuonna 1985. Muistan vieläkin vaaleansinisen Mikki Hiiri -repun, joka minulla oli ensimmäisenä päivänä. Juoksin innossani bussipysäkiltä kohti koulun rappusia, kun isosiskoni Teija huusi, että älä sinne mene, se on keittäjä-Birgitan asunto.
Kävin koko silloisen ala-asteen eli kuusi luokkaa Tuhkakylän koulussa. Luokilla 1-2 opettajana toimi Terttu Mantsinen ja luokilla 3-6 hänen puolisonsa Juhani Mantsinen. Minun luokalla oli lisäkseni neljä poikaa: Ville-Veikko Karjalainen, Jani Meriläinen, Timo Partanen ja Arto Tervonen. Päivi ja pojat -kombo toimi hyvin ja toisiamme autettiin vahvuuksien mukaan eri tunneilla. Koska minulla oli kotona kuusi sisarta, oli ala-asteaika (pääosin) poikien seurassa opettavaista ja hyödyllistä koko elämää ajatellen. Tanssinpa elämäni ensimmäiset hitaatkin kuutosluokan leirikoulureissulla laivalla oman tutun luokkakaverin kanssa.
Parhaiten minulle on Tuhkakylän koulusta jäänyt mieleen erilaiset luontoretket ja leirikoulut. Juhani Mantsisen lempinimi ”Puska-Jussi” ei tullut mistään turhasta, vaan Jussi-ope oli tunnettu nimenomaan erä- ja retkeilytaidoistaan. Yläluokkalaiset tekivät yleensä kaksi yön yli retkeä luonnossa vuoden aikana, kerran syksyllä ja kerran talvella. Useimmiten oltiin Linnakallion maastossa Lahnaskylällä. Majoituimme puolijoukkueteltassa, jonka olimme porukalla koonneet. Talviöinä oli jännittävää toimia kipinämikkona omalla vuorollaan. Taisipa ainakin kerran käydä niin, että nukahdin omalla vuorollani ja sitten herättiin ja ihmeteltiin, miksi teltta oli kylmä…Luontoretkien lisäksi joskus oli yökoulu omalla koululla. Talvisin sai valita, nukkuuko sisällä vai ulkona koulun pihalla lumikiepissä. Muistan vieläkin, millainen elämys oli nukkua ensimmäisen kerran itsetehdyssä lumikiepissä tähtitaivaan alla.
Tuhkakylän koulussa opittiin, virallisen opetussuunnitelman lisäksi, erinomaisen hyödyllisiä taitoja elämää varten. Luonnossa vietettiin aikaa retkien lisäksi myös muilla tunneilla kuin biologian tunneilla. Syksyisin poimittiin puolukoita ja myytiin ne kunnalle, jotta saatiin luokkaretkirahaa. Ja keväisin, kun oli aurinkoisia hankikantokelejä, saatettiin mennä hiihtämään vaikka liikuntaa ei olisi lukujärjestyksessä  ollut.  Juhlia on järjestetty vaikka minkälaisia ja jokainen on saanut toimia niin järjestäjänä kuin esiintyjänä. Leirikouluja tehtiin niin Helsinkiin, Tukholmaan, Ahvenanmaalle, Tampereelle kuin viikoksi Eestiin, Viljandin maakuntaan ystävyyskoulun luo. Tuolloin majoituttiin perheissä. Viikon reissun jälkeen perheet pakkasivat anteliaat tuliaiset mukaan. Kotona Tuhkakylällä paketteja purkaessa huomasin, että olin tuonut tietämättäni jonkun paikallisen viinapullonkin tuliaisiksi.
Oppitunneista tulee ensimmäisenä mieleen matematiikka ja kertolaskut. Jussi-ope piti tärkeänä, että jokaisen tulee osata kertotaulu kunnolla, koska se toimii pohjana niin monelle matikan opille jatkossakin. Matikan tunnit aloitettiin yläluokassa muistaakseni aina niin, että tunnin alussa kaikki seisoivat. Jussi kysyi kysymyksen, esimerkiksi ’5*5’ ja kuka ensimmäisenä vastasi ’25’, sai ruveta istumaan. Pienenä kolmosluokkalaisena nolotti päästä viimeisten joukossa istumaan, ja siitäpä sai motivaatiota opetella kertotaulua oikein urakalla. Ai että se sitten tuntui mukavalta, kun joskus pääsi istumaan aikaisemmin kuin jotkut isot kuutosluokkalaiset…Luokat 3-6 olivat siis samassa luokkahuoneessa.
Minulla on Tuhkakylän kouluajoilta vain lämminhenkisiä muistoja. Tuntuu, että olimme kuin yhtä suurta perhettä. Mantsisten opettajapariskunnan toimintaa täydensi lämminhenkinen keittäjä-vahtimestari Birgitta Tervo. Edes kouluruuasta ei ole moitetta, sillä Birgitta valmisti itse kaiken ruuan koululla niihin aikoihin. Mieleen on jäänyt erityisesti verilettupäivät. Ne olivat niin herkullisia. Birgitta aloitti lettujen paistamisen jo aamuvarhain ja isot pojat oikein kilpailivat, kuka syö niitä eniten."

Meillä on ollut:
Koululla asui terveydenhoitaja (Irma Turunen, Martta Lahti, Aune Pitkänen myöh. Härkönen, Liisa Alaleppilampi, Raili Savolainen) ja pankin yläkerrassa metsäteknikko. Oli meillä oma seppä, oikeastaan kaksikin (Kusti Huusko kylällä ja Aarne Lukkari Mustolanmutkassa, Aarnen korjaamosta kuvia galleriassa), räätäli Nuutilassa, suutari Hemmilässä, ompelija Uudellatalolla, hieroja-Aino, taksi ensin Pernumäellä sitten Huovilassa, Pihlajapuron Artullakin oli taksi (oliko Reinolla vai Artulla ensin) ja kuorma-autoilijoita Seppälässä ja Ollilassa, oli kaksi myllyä toinen Huovilassa ja toinen Kaikkolassa, tiilitehdas Uusi-Kaikkolassa (1951-1956) ja talkkunantekijä Pernumäellä (Kainuun talkkuna, loppui 2021). Leinolan Heikki Mustonen oli kansanedustajana 1966–1979, 1983 ja 1985–1987 ja sai kunnallisneuvoksen arvonimen samoin kuin Hemmilän Vesa Kaikkonen. Joka talossa oli lehmiä, ja miesten mieluinen kokoontumispaikka oli maitolaituri, jonne kuskattiin maitopänikät.

Huovilan turbiinimylly on rakennettu 1900. Punamullatussa myllyrakennuksessa on tehdasvalmisteiset myllynkivet. Syksyisin vettä on padottu kolmen kilometrin päähän ns. Kolmisoppeen, mistä sitä on päästetty myllyuomaan. Jauhinkivien lisäksi mylly on pyörittänyt puimakonetta, pärehöylää sekä sahaa. Sahakatos on purettu. Myllyn käyttö on loppunut 1949. (kuvat Sotkamon kotiseutuarkisto ja teksti Museovirasto) Kaikkolassa oli kylän toinen mylly ja sahakin.

Kauppoja oli aikoinaan monessa talossa. Tuhkalassa kaupanpidon aloitti Kaikkolan poika Renne Korhonen n. 1905. Tuhkalassa Rennen tiloissa Jorma Vilmin ja Vesa Löhösen mukaan v. 1919  Osuuskauppa Maakunta aloitti sivuliikkeen, joka lakkautettiin pari vuotta myöhemmin. Maakunta oli ostanut oman tontinkin kylältä, mutta ei rakentanut kauppaa sille. Tontin osti myöhemmin Säästöpankki omaa rakennustaan varten. Sitten Tuhkalaan tuli kauppiaaksi Rennen veli Aate, jolla oli ollut kauppa jo Seppälässä.  Viimeisenä kauppiaana oli Aaten poika Veikko, jonka kauppa loppui 1950-luvun lopulla. Osulan kauppa on ollut  toiminnassa jo 1920-luvulla, jolloin kaupan hoitajana oli Kankurin tuleva emäntä. Viimeinen kaupanhoitaja oli Elma Kaartinen 1960-luvulla. Sillankorvassa oli Ville Fofanoffin kauppa 1939-1960. Vohvana, kuten häntä kylällä kutsuttiin, oli tullut Suomeen 1937 Itäkarjalasta Lehdonkylästä. Sillankorvasta hän muutti Jormuaan, jossa kuoli 1974. Parin kilometrin päässä kylältä Jaakko Pulkkinen aloitti 1950-luvun puolivälissä, kauppa loppui 1978. Mustolanmutkassa Heikki Partanen aloitti n. 1958 ja kauppatoiminnan lopetti Reino ja Sirkka Kolehmainen 1970-luvulla. Kankaalassa Reino Pulkkisen kauppa toimi 1963-1998, kaupparakennus paloi salamaniskusta 2008. Toki kauppa-autot huolehtivat kiitettävästi tuhkakyläläisistäkin.

Kylän ensimmäinen puhelin oli Tuhkalassa. Kauppias Aate Korhonen oli hankkinut sen todennäköisesti jo 1930-luvulla. Puhelinkeskus saatiin kylälle 1950-luvun alussa. Ensimmäinen hoitaja oli Nuutilan Nuuti Korhonen ja vaimonsa Hanna. Sitten keskus oli Mutalassa, josta se siirrettiin Kankuriin ja lopuksi keskus oli loppumiseensa saakka Nuutilassa Nuutin miniän Annin hoidossa.

Seppälän Tuomo Härkösen muistipankista on saatu monenlaista tietoa ja alla lisää.
Seppälään tuli sähköt marraskuussa 1949, liittymismaksu oli 15670 mk ja asennus kaikkine välineineen ja lamppuineen 18320 mk. Kankurin Osmon mukaan Reino Jyly asensi sähköt useimpiin kylän taloihin. Vuonna 1948 oli pitänyt tehdä sitoumus Sähkö Oy Kainuun Valon kanssa, että ottaa sähkön. Ensimmäinen muuntaja on ollut Huovilan mäellä. Kylälle sähköjä on asennettu 1940-luvun lopulta 1950-luvulle. 
Seppälään on ostettu kylän ensimmäinen traktori Fordson vuonna 1948, ja tarkoituksena oli, että hankitaan kenttäsirkkeli ja poika Lasse kiertelemään kyliä sahurina. Ei ostettu sirkkeliä ja traktori myytiin jo seuraavana vuonna Mustanmäen Toivo Niskaselle. Seuraavat traktorit ostettiin Huovilaan ja Markkoon. 
Kylän ensimmäinen radio, Helmar, oli 1930-luvun alussa Markossa, tosin jonkin tiedon mukaan ensimmäinen radio olisi ollut Osulan kaupanhoitaja Nuutisella.  Kylän ensimmäinen televisio on ollut Taattolassa Arttu Hiljasella 1961; Kuopion signaalilla katseltiin mitä saatiin katseluun. Seuraavat olivat Raajamäessä Kalevi Komulaisella helmikuussa  1962 ja Sillankorvassa Lasse Härkösellä 1962. Katuvalot kylälle saatiin 2008.

Jostakin kumman syystä kylällä on aikoinaan ollut vilkasta pankkitoimintaa. Dosentti Reijo Heikkisen mukaan Jormasten Osuuskassa perustettiin Tuhkakylän Kerilässä 1909 maatalousnäyttelyn yhteydessä ja se toimi Rannan talossa J. H. Meriläisen johdolla vuoteen 1938 saakka. Osuuskassa siirtyi kirkolle ja siihen liittyi muiden kylien osuuskassoja. Nimeksi tuli 1939 Sotkamon Osuuskassa. Kassan toiminta siirrettiin talvisodan aikaan takaisin Tuhkakylälle Rannan taloon, josta se sitten myöhemmin palasi kirkolle. 1970 nimi vaihtui Sotkamon Osuuspankiksi. Sotkamon Säästopankin Tuhkakylän sivukonttori toimi  Kalle Lukkarin hallinnassa 1.11.1951-20.2.1955 Huovilassa, josta se siirtyi omaan taloon kylälle ja lopetettiin 1990. Pankin talossa toimi myös postitoimisto ja Postisäästöpankki, joita hoiti Hanna Lukkari.

Talvisodan ajaksi Sotkamon kunnantoimisto ja kirkkoherranvirasto evakuoitiin Tuhkakylälle. Kunnanvirasto evakuoitiin pommikoneiden alkaessa moukaroida kirkonkylää ja se toimi talvisodan ajan Seppälässä, vuonna  1935 rakennetussa talossa Tuhkajoen törmällä. Kirkkoherranvirasto oli jonkin matkan päässä Uusi-Kaikkola -nimisessä talossa. (Pertti Granqvistin kirjoitus Sotkamo-lehdessä 10. maaliskuuta 2000)

Julkinen liikenne toimi hyvin. Ensimmäisenä aloitti  kauppias Aate Korhonen autollaan Ford-T vm. 1925, rekisteröity 25.6.1925 tunnuksella O-676. Auto ajoi kesäisin linjaa Tuhkakylä-Kajaani, kuljettajana oli Juho Väyrynen. Auto muutettiin tavara-autoksi 1930 alkuvuodesta ja poistettiin liikenteestä 30.9.1932 (Tuomo Härkösen tietoa, kuva galleriassa). Kaikkolan Eeralla oli saman vuoden auto. Seppälän Tuomon mukaan sitä kuljetti Kaikkolan Antin poika Reino. Olisiko auto ollut yhteinen Haapalan Matin kanssa, koska purettuna osa on mennyt Haapalaan, osa jäänyt Kaikkolaan. Lopullisen hävityksen Kaikkolan osuudelle moukaroivat lekalla Seppälän Pertti, Kaikkolan Ilmari ja Uusi-Kaikkolan Kari. Markon auto ollut vuosimallia 1926. 
Myöhemmin Kajaaniin ja kirkolle pääsi "muaselekäläisellä" ja "iisalamelaisella" (Komulaisen linja-autoja) sekä postiautolla. Jos meni omin kyytineen Mustolanmutkaan, niin "Lunkka" (Blomgvistin auto), V. A. ja myöhemmin Y. A. (Korhosen linja-autoja) poimi matkalaiset kyytiinsä. Koulukyytejä ei ollut.

1960-luvulla kylä oli virkeä, oli nuoria, oli toimintaa. Kesällä sunnuntai-iltaisin laulettiin Mäntylän Ossin johdolla ja paistettiin makkaraa. Ennen Urheilutalon valmistumista tanssittiin ja katsottiin elokuvia Koittolassa (nykyisin Markon varastona). Tanssittiinpa Jaakko Pulkkisen kaupan lähellä olevalla Kuusirinteen lavalla 1940-1950 -luvuilla, usein hanuristinä  oli joko Arttu Suutari tai Kaakkomäen Reino Härkönen. 

1960-luvun alussa keksittiin ruveta esiintyviksi taiteilijoiksi. Iltamiin harjoiteltiin näytelmä (kukahan lie ollut ohjaaja, tosin kuiskaaja oli tärkeämpi), op. Lilja Kilpeläinen harjoitutti kuorolla "Halk illan ruskon auerman" ja "Sua lähde kaunis katselen", oliko yksi-, kaksi vai ihan moniääninen kuoro, siitä ei ole jäänyt muistoja. Rauha Härkönen (tuo hauska ja moneen ehtivä kyläläinen, sanoi perheensä asuvan aidaksenvärisessä talossa) ohjasi tanhuesityksen,  ja lopuksi tietysti tanssittiin. Muutamana kesänä esiinnyttiin (tietysti uudella ohjelmalla) ja käytiinpä Laakajärvelläkin 1963.

Marrraskuussa 1980 Tuhkakylällä juhlittiin 75-vuotiasta maamiesseuraa ja maatalousnaisia. (seuran perustamisvuosi näkyy muuttuneen kahta vuotta aikaisemmaksi)
Reino Pulkkinen toivotti väen tervetulleeksi, ohjelmassa oli historiikki, juhlapuhe, järjestömerkkien jako ja kalevalainen tervehdys, jonka esittivät Paula ja Päivi Härkönen, Liisa Pikkarainen ja Minna Puukari. Valtiovallan tervehdyksen juhlaan toi sosiaali- ja terveysministeri Katri-Helena Eskelinen. Historiikissa muisteltiin perustamisaikoja ja  miten sotien jälkeen järjestettiin pellonraivaus-, kyntö- ja talonmaalauskilpailuja.  1960 oli kovan touhuamisen vuosi, hankittiin mm. viljankuivaamo. 

Oli meillä valaistu latukin, van lanka pantiin rullalle, pylväät jakoon ja lumi suli itsekseen; ei ollut enää tarpeeksi hiihtäjiä ja ylläpitokin oli kallista.

Näin oli, nyt ei ole. Kylässämme on autioita taloja. Lehmiä ei ole, pellot on vuokrattu. Terrafame kolkuttelee lähistöllä. Ei olla kuitenkaan kuolemassa, viime vuosina uusia asukkaita on muuttanut kylälle ja tulevathan kesäasukkaatkin mökeilleen.   Tarinaa kirjoiteltu 2023 ja 24.

Huom. kuvien ja karttojen tekstit aukeavat klikkaamalla kuva suuremmaksi.
1. Joen tarina  myllyineen
2. Talot satunnaisessa järjestyksessä:
Kaikkola, Uusi-Kaikkola, Tuhkala, Seppälä, Osula, Huovila, Koski, Uusitalo, Markko, Sillankorva, Kankuri, Mäntylä, Pankki, Kumpula
3. Yhteisiä rientoja
4. Koulu ja opettajia
5. Pernumäen talot

 

2. Voimistelu- ja Urheiluseura Tuhkakylän Pellet

2. 1. Timo Härkönen:
Liikuntaharrastus ja urheilullinen kisailu ovat liittyneet tuhkakyläläisten elämänmuotoon iät ja ajat. Yksinomaan kamppailu elämisen ja toimeentulon puolesta vaati kovaa fyysistä kuntoa entisajan kainuulaiselta. Kesäiset eräretket ja talvisin hiihtäen taivalletut matkat antoivat erinomaisen peruskunnon ja liikunnan ilon, Mutta jo silloin käytiin monet kilpailut ja eri liikuntamuotojen voimien mittelyt kylän nuorten kesken vapaa-aikoina. Monet olivat ne kerrat, jolloin paremmuutta ratkaistiin hiihtäen ja kisakarttua vetäen.

Kun urheilutoiminta Suomessa alkoi saada järjestöllisiä muotoja, alkoi Tuhkakylän nuoriso keskustella oman urheiluseuran perustamisesta. Monet kerrat asiaa harkittiin ja mielipiteitä vaihdettiin, kunnes lopulta otettiin ratkaiseva askel. Toukokuun 12. päivänä 1929 kokoontui 30 kylän nuorta Kankurin taloon ja perusti urheiluseuran, joka sai nimekseen Tuhkakylän Pellet.

Mistä nimi Pellet on saanut alkunsa? Herättäähän nimi monenlaisia tuntemuksia. Seuran perustamisen aikoihin Tuhkakylän ”urheilijatähtiin” lukeutui Eemil ”Pelle” Huttunen -niminen juoksija. Lieko hänen nimensä pohjana Juho Kanasen ehdotukseen: ”Mitä jos pantaisiin, että Pellet”.

Puheenjohtajaksi valittiin Uuno Hyvönen ja johtokunnan jäseniksi Huugo Korhonen, Artturi Kananen, Iivari Hiljanen, Juho Kananen, Yrjö Korhonen ja Otto Huttunen. Seura rekisteröitiin ja se liittyi jäseneksi SVUL:n Kainuun piiriin.

Toiminta alkoi heti pirteästi ja innostuneesti. Urheilumuotoina olivat aluksi yksinomaan hiihto ja yleisurheilu. Kilpailutoiminta oli pääasiassa jäsentenvälistä. Pian alkoi kilpailutoiminta suuntautua myös ulospäin, ennen kaikkea seuraotteluina Laakajärven Rientoa ja Parkuan Veikkoja vastaan. Otettiinpa osaa kansallisiin ja SVUL:n Kainuun piirin kilpailuihinkin. Kun 1930-luvun alkupuolella ohjelmaan tuli pyöräily, tulivat Pellein urheilijat tutuiksi koko Kainuussa ja sen ulkopuolellakin. Alkuvuosien paras urheilija oli hiihtäjänä ja juoksijana tunnettu Reino Korhonen. Samoihin aikoihin tulivat esille myös myöhemmin pitkän urheilu-uran saavuttaneet Viljo Hiljanen ja Uuno Härkönen. Molemmat hiihtäjiä, mutta myös hyviä yleisurheilijoita. Uuno Härkönen muistetaan ennen kaikkea pyöräilijänä. Noin 20 vuotta kestäneen kilpailu-uransa aikana he piirsivät nimensä lähtemättömästi Kainuun urheilun historiaan. Samaan aikaan oli Pelleissä hyviä naisurheilijoita. Heistä hiihdossa menestyi parhaiten Vieno Korhonen (s. Hiljanen) ja pyöräilyssä mm. 7 piirinmestaruutta voittanut Kerttu Komulainen (s. Härkönen).

Kuten huomataan, vireästi aloitettu toiminta alkoi tuottaa tulosta jo ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Vaikeutena koettiin, ettei seuralla ollut omaa toimitaloa eikä urheilukenttää. Juoksukilpailut juostiin useimmiten maantiellä. Oman toimitalon rakentamispuuha oli esillä jo perustamisvuonna ja jatkui useita vuosia, mutta hanke raukesi pitkäksi aikaa varojen puutteeseen.

Vuonna 1934 Pellet liittyi erillissopimuksella Sotkamon Jymyn alaosastoksi. Sotavuosina 1940-1944 Pellein toiminta oli luonnollisesti pysähdyksissä, mutta jo vuonna 1945 toiminta alkoi vilkastua.

Hiihtäjistä edelleen Viljo Hiljanen ja Uuno Härkönen saivat mainetta kansallisella jopa kansainvälisellä tasolla. Lisäksi Uuno Härkönen saavutti SM hopeamitalin ikämiesten 50 kilometrin maantiepyöräilyssä 1945. Nuoria hiihtäjiä oli tulossa runsaasti ja heistä mainittakoon maantiehiihdon spesialisti Eemi Härkönen, joka kuusi kertaa voitti Kainuun maakuntaviestissä hiihto-osuutensa ja siten vaikutti Sotkamon Jymyn viestivoittoon. Yleisurheilussa elettiin uutta nousukautta. Urheilijoista mainittakoon Pentti Hyvönen, joka kuului pitäjän parhaimmistoon kuulassa ja kiekossa. Lisäksi Pellein toiminnassa ruvettiin kiinnittämään erityistä huomiota nuorisotyöhön. 50-luvulla Pellein nuoret hiihtäjät toivat monta iloista yllätystä. Tuolloin parhaimmaksi kohosi Eero Härkönen.

Vuonna 1956 toteutui eräs Pellein suurimmista haaveista. Saatiin oma talo. Virallinen päätös oman talon rakentamisesta tehtiin Pellein yleisessä kokouksessa 29. huhtikuuta 1956 ja talo valmistui saman vuoden syksyllä. Urheilutalon rakentaminen oli suurenmoinen näyte kylän yhteishengestä. Taloon tarvittu puutavara saatiin melkein kokonaan lahjoituksina ja rakentamistyö tehtiin enimmäkseen talkoina. Talo oli alusta alkaen kaikkien kyläläisten aktiivisessa käytössä. Sisätilojen saanti urheilukäyttöön innosti palloilijoita ja niinpä Pellet pelasi 1958 koripalloa piirisarjassa. Myös voimistelu ja kuntopiiritoiminta olivat alkuvuosien toimintamuotoja.

Talon nimestä johtokunta järjesti nimikilpailun vuoden 1956 lopulla ja parhaaksi valittiin Kusti Hiljasen tekemä ehdotus. Näin talon nimeksi tuli Urheilutalo. Ensimmäiseksi vahtimestariksi johtokunta valitsi 25.11.1956 Rauha Tervon.

1960-luvulla hiihtäjät edelleen pitivät Pellein mainetta korkealla. Heistä ennen kaikkea Eero Härkönen ja Väinö Mustonen olivat aivan kansallista kärkitasoa. Vuonna 1964 Väinö Mustonen voitti Suomen mestaruuden 17-18 -vuotiaiden poikien viestinhiihdossa ja vuonna 1966 hän uusi voittonsa nuorten viestihiihdossa. Lisäksi hän sai hopeamitalin nuorten 15 kilometrin hiihdossa 1966. Vuonna 1967 ja -68 Pellet voitti Jymyn kyläosastojen toimintakilpailun.

Tuhkakylän Pellet on saanut huomiota myös pääseuransa Sotkamon Jymyn taholta, mm. Jymyn ansiomerkin ovat Pellein jäsenistä saneet Viljo Hiljanen ja Jaakko Korhonen, Jymy järjesti myös Pohjois-Suomen suunnistusmestaruuskilpailut v. 1965 Urheilutalon maastossa. 60-luvulla Pellet järjestivät suuria yleisötilaisuuksia kuten Tuhkakylän Minimessut 6.8.1967 ja yhdessä Sotkamon Jymyn kanssa Tuhkajoen tukkilaiskisat 25.5.1969.

Pellein 40-vuotisjuhlassa 17.8. 1969 jaettiin kultaisia, hopeisia ja pronssisia ansiomitaleja. Kultaisen mitalin saivat Viljo Korhonen, Viljo Hiljanen, Kusti Hiljanen, Jaakko Korhonen ja Reino Korhonen. Hopeisen mitalin saivat Huugo Korhonen, Iivari Hiljanen, Uuno Hyvönen, Otto Huttunen, Paavo Sairo, Eero Härkönen ja Väinö Mustonen. Pronssisen mitalin saivat Kerttu Komulainen, Vieno Korhonen, Soini Puukari, Yrjö Korhonen, Eemi Härkönen, Aimo Puukari ja Martti Hyvönen.

1970-luvulla painopiste oli hiihdossa ja yleisurheilussa. Lisäksi mukaan tulivat tennis, lentopallo ja pilkkikilpailut. On käyty teatterissa ja retkeilty Ruotsissa. Seura on tukenut koululaishiihtoja ja -retkiä sekä yksittäisiä jäseniään. Urheilutaloa on kunnostettu. Talo on maalattu ulkopuolelta ja osin sisältä. Vuonna 1978 talossa tehtiin suuri remontti, jolloin uusittiin kattotuolit ja laitettiin peltikatto.

Oma tarinansa on vielä Koittolassa, Urheilutalolla ja myöhemmin Urkilla järjestetyt tanssit. (Arja: Tarinat jatkuvat vieläkin niissä monissa perheissä, joissa äiti ja isä löysivät Urkilla toisensa.)

Yhteenvetona voidaan todeta, että Pellet on olemassaolonsa aikana kyennyt tarjoamaan jäsenilleen harrastusmahdollisuuksia urheilun jalossa leikissä, ollut luomassa oikeaa kylähenkeä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, sekä tehnyt kotikyläänsä tunnetuksi urheilijoittensa välityksellä, josta osoituksena on lukuisat urheilusaavutukset, jotka on huomioitu laajasti seuran ulkopuolella.

Missä mennään vuonna 2023? Paljon on muuttunut Tuhkakylällä. Onneksi Tuhkakylän Pellet on olemassa. Moni kyläseura on lopettanut toimintansa, mutta Pellet jatkaa vaikkakin pienellä liekillä. Se liekki tulee säilyttää ja miettiä uusia tapoja sen säilyttämiseen. Kiitos nykyisille tekijöille, jotka jaksavat viedä asioita eteenpäin. Meillä on hienoja muistoja Tuhkakylältä ja Urheilutalosta. Olisiko aika pitää uudet hirsikinkerit!

2.2. Pellet urheilu-urani innostajana (Juhani Komulainen 2023) 
Olen ollut pikkupojasta lähtien kiinnostunut urheilusta ja urheilun seuraamisesta. Alkuinnostus tähän tuli varmaankin aivan 1960-luvun alussa. Muistan, kun olin isän kanssa uuden Raajamäen pirtissä talvella pöydän ääressä ja radiosta tuli selostus Salpausselän kisoista. Selostajina tietenkin sen ajan kuuluisuudet Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen. Selostettiin miesten 50 km:n hiihtoa. Isällä oli pöydällä A4-kokoinen paperiarkki ja kynä. Isä kirjoitti hiihtäjien nimiä sitä mukaa, kun selostajat niitä luettelivat ja nimen perään isä merkitsi väliaikoja. Ja minä seurasin vierestä, se oli jotenkin erikoista ja jännää. Jaksoin olla mukana koko ajan, vaikka siihen aikaan 50 km:n hiihto saattoi kestää neljäkin tuntia ja hiihtäjät olivat matkassa väliaikalähdöllä, joka entisestään jatkoi lähetystä. Hiihtäjät nauttivat matkan aikana lämmintä mustikkasoppaa ja varmaan meilläkin oli jotain välipalaa, kahvia, pullaa, keksejä. Olinhan pikkupoikana mahdoton kahvinjuoja.
Toinen asia, joka vaikutti urheiluinnostukseeni, oli vuoden 1962 Zakopanen hiihdon MM-kilpailut. Juuri sopivasti ennen kisoja isä hankki meille television. Sieltä tuli joitakin lähetyksiä myös Zakopanesta Puolasta. Jotenkin mieltä hiveli, kun Eero Mäntyranta voitti 30 km:n hiihdon.
Raajamäkiajan viimeisinä vuosina minusta tuli myös urheilija. Muistan kun eräänä talvi-iltana 1967 Raajamäkeen tulivat opettaja Paavo Sairo ja kauppias Reino Pulkkinen. Muistan tämän hyvin, koska olin kotona taudin kourissa, sikotauti oli paisuttanut toisen poskeni komeaksi palloksi. Pate ja Reino tiesivät isäni touhukkaaksi mieheksi, kunnanvaltuutettu ja kaikkea muutakin. Koko valtakunnassa viriteltiin yleisurheilun ikäkausiurheilutoimintaa 10-14-vuotiaille.  Isä innostui vetämään Pellein kesäurheilutoimintaa ja seuraavana kesänä Tuhkakylän urheilukentällä pyhisin oli valtava määrä nuoria ja vähän vanhempiakin yleisurheilun harrastajia.  Kesän alkajaisiksi oli julistettu aktiivisuuskilpailu, jossa pärjäsi, jos osallistui mahdollisimman monena pyhänä kisoihin. Sen kesän aktiivisuuskilpailun voittaja oli muuten Juhani Komulainen. Palkintona iso lusikka! Kesän viimeisessä kisassa tein uuden pituushyppyennätykseni 404. Niin kauan kuin asuimme Raajamäessä, osallistuin, kuten sisarukseni Vesku ja Annelikin tekivät, aktiivisesti Tuhkakylän Pellein yleisurheilutoimintaan. Kesällä 1969 14-vuotiaissa hyppäsin pituutta 520 ja voitin Kainuun piirin ikäkausimestaruuden Sotkamossa järjestetyissä kisoissa, tulos kylläkin silloin 512.  Näitten Tuhkakylävuosien ja Pellein ansiosta minusta tuli aktiivikilpaurheilija vuoteen 1982 saakka. Parhaat tulokseni olivat: pituushyppy 701 v. -76, 100 m 11,2 v. -80 ja 110 m aitajuoksu 15,8 v. -76.
Niin, Tuhkakylän Pellet. 1960-luvulla yleisurheilutoiminta eri Sotkamon kylillä oli vilkasta. Sumsan Suju ja Vuokatin Veto olivat ahkerasti järjestämässä toimintaa. Pelleillä ja Sujulla oli ankara kisa siitä, kumman alaosaston toiminta on vireämpää, pääseura Jymy oli järjestänyt jonkin alaosastojen välisen aktiivisuuskilpailun. Taisi Pellet ainakin kerran voittaa sen, vaikka isä epäili sujulaisten pelaavan fuskua… Tuhkakylän Pellet viettää pian 100-vuotisjuhlia. Alaosasto on perustettu vuonna 1928!
Talvella kävimme muutaman kerran hallikisoissa Urkilla. Vauhditon pituus ja korkeus olivat ainakin lajeina. Vauhditonta korkeutta hyppäsin tasajalkaa riman yli jaloilleen tullen.
Muutamia muistoja urheiluvuosiltani Raajamäkiaikana. Ensimmäiset piikkarit sain varmaan kolmetoistavuotiaana. Valkoiset piikkarit, joissa tunnuksena yksi sininen raita. Ja ajan tavan mukaan kiintopiikit, eihän silloin vielä ollut kestopäällystekenttiä Kainuussa ja vähän niitä oli muuallakin. Veskuhan tietysti oli myös mukana kisatouhuissa. Vuonna 1968, kun Vesku oli 10-vuotiaitten sarjassa, hän hyppäsi korkeutta omintakeisella kierähdystyylillään 120, Suomen tilaston 3. ikäisissään! Ja minä kolme vuotta vanhempana en päässyt kuin 125. Kyllä kismitti… Kait siinä olivat jotkut muutkin kateellisia, joku väitti, että Vesku ponnisti muhakasan päältä...
Muistokkaita hetkiä vietettiin kentällä. Pellein kisoissahan kävi urheilijoita ympäri Sotkamoa. Mm. Raimo Pulkkinen ja Matti Karjalainen kisailivat keskimatkoilla. Matti oli ovela kisailija omaperäisellä juoksutekniikallaan, tuntui että joka metri saattaisi olla viimeinen… Suurimman kohun aiheutti se, kun eräänä sunnuntaina korkeushyppääjät Kunto Viiru ja Jaakko Sukuvaara Kajaanin Kipinästä tulivat kisoihin! Kumpikin olivat tunnettuja nimiä, lähes kahden metrin hyppääjiä. Muistan, että ainakin itse kovin ihaillen seurasin näiden kahden hyppääjän suorituksia.
Osansa saivat myös kylän omat ”huiput”. Eräänkin kerran seurasin pituushyppykilpailua, jossa veljekset Eino ja Vesa Kaikkonen taistelivat viiden metrin kanssa. Oli siinä muitakin kylän poikia, mutta nämä kaksi jäivät parhaiten mieleen. Nauru raikui ja ei ollut suru puserossa, kun kumpikin vuoron perään paransivat tuloksiaan. En vaan muista, kumpi lopulta oli parempi, jaa, se ei kait lopulta ollut tärkeintä. Siinä oli urheilun riemua aidoimmillaan.
Itse olin parhaimmillani pikamatkoilla ja pituushypyssä. 60 m:llä kävin kovia taisteluja etenkin Pernunmäen Matin kanssa, Matti vaan peeveli tahtoi olla kymmenyksen nopeampi… Kuulantyönnössä hennot voimani eivät meinanneet riittää. Tuhkalan Risto oli työntäjä parhaasta päästä. Pankin Pekka oppi keihäänheiton tekniikan ja oli vuonna 1968 Suomen tilastoissa 12-vuotisissa aivan kärjessä noin 35 m:n tuloksella. Myös Mäkituvan Pekalla oli hyvä heittokäsi, heitti vaan kerran keihästä vahingossa väline väärinpäin kädessä, keihään outo lentorata aiheutti melkoista parranpärinää. Ensimmäisenä urheiluvuotenani 1967 pituushypyssä kovin kilpakumppani oli ehdottomasti Kaakkomäen Timppa. Joku kevät juostiin maastojuoksukisoja Urkilta lähtö ja maaliintulo. Huomasin hyvin pian, että kestävyysjuoksu ei ole minun lajini! Ensimmäinen satametrinen sujui kuin leikiten, mutta sitten henki loppui, mutta pitihän sitä maaliin lönkytellä peräpään valvojana…
Talvella käytiin sitten hiihtokisoissa, lähtö ja maali olivat koululla. Eihän se kestävyys siinäkään riittänyt kärkeen Härkösen kuuluun hiihtosukuun kuulunut Esa oli aina parempi. Mutta mukavaa oli kisailla.
Kotona isä kovasti innosti urheilemaan. Kotona meillä olivat suorituspaikat pituushyppyyn ja korkeushyppyyn, aitajuoksuun, oli koripallokori, rekkitanko, voimistelurenkaat jne.   Itse asiassa urheilun suorituspaikkoja oli kolmessa kohtaa eri aikoina. Ensimmäiset paikat olivat alapihalla hetekaivon lähellä. Pituushypyn vauhtirata kulki kaivopolkua pitkin ja alastulopaikkakin oli kaivopolulla… Ponnistuslankun leveys oli 4 tuumaa eli lankkuna oli kakkosnelosen pätkä. Vieressä oli myös korkeushyppypaikka, pehmusteena muhat. Sen jälkeen toiseksi paikaksi isä valmisti hyppypaikat kotipihalle. Pituushypyn vauhti juostiin pihan halki ja alastulopaikka oli koivun ja viinimarjapehkojen välissä. Vieressä hypättiin korkeutta ja seivästä muha-alustalle. Vielä kolmaskin paikka tehtiin. Alapihan entiseen vasikka-aitaukseen. Tässä meillä oli vain pituushyppypaikka, mutta saatiin juosta pitkä vauhti ja tasaisella!
Kesällä -69 hyppäsin pituudessa 520, joka oli Kainuun piirin kärkitulos sinä kesänä. Voitin myös piirin ikäkausihuipentumassa pituushypyn, josta Kainuun Sanomien kuva. Olihan siinä kuvatekstikin, mutta tekstissä luki, että Vesa Komulainen hyppää 3-loikkaa… Vesku oli tosiaan mukana loikassa ja oli jotain viides kuudes, mutta minun kuva ja velipojan nimi! No, olen jo selvinnyt järkytyksestä ja hyvähän se, että molemmat Komulaiset mainittiin. Mittamiehenä taitaa olla kansakoulunopettaja Teuvo Muona.
Isä oli innokkaasti ohjaamassa meitä penskoja urheilemaan. Olihan hänelläkin urheilutaustaa. 1950-luvulla isä oli mukana Jymyn joukkueessa hiihdon maakuntaviestissä ja 1500 m:n ennätyskin oli noin 4.13, kuulemma siihen aikaan C-luokan tulos. Isän pituushyppyennätys oli 583. Isän seiväshyppytulos oli 315, minä ottelun yhteydessä alle parikymppisenä parhaimmillani pääsin vain 305. Isällä oli melkoinen määrä palkintoja, jotka olivat yhdessä palkintokaapissa.  Näitä urheilun suorituspaikkoja meillä oli siis kolmessa kohtaa, kaksi eri paikkaa alapihalla ja kolmas yläpihalla. Niin, alapihan puolella oli isällä vanha kuulantyöntörinki, oikeat mitat ja ympyränmuotoinen. En meinannut oppia seiväshyppyä millään. Sitten kerran heinäpellolla haravanvarren avulla keikautin itseni ojan yli ja samalla opin seiväshypyn perusasian!

Tässä joitakin muistoja 1960-luvulta, jolloin kaikki oli niin huoletonta ja mukavaa. Näistä vuosista jäi sitten minulle se pohja, jonka varaan tuleva urheiluharrastus oli hyvä rakentaa.

2.3. Toimintaa alkaen 2023 (kylän kotisivut)
Elokuun alussa 2023 oli johtokunnan kokous, jossa  sovittiin siivoustalkoot. 
Talkoot 9. syyskuuta 2023 onnistuivat kauniissa syyssäässä sisällä ja ulkona. Kuviakin saatiin.

Alla kuvia Urheiluseuran ja Urheilutalon toiminnasta

3. Tuhkakylän teollisuushistoriaa

3.1. Tuomo Härkönen haastatteli Viljo Meriläistä ja Olavi Rytköstä 2007.
1930-luvulla Tuhkakylälle ilmestyi saksalais-ruotsalainen yhtiö Prospektor, joka muistitietojen mukaan kesäisin vuosina 1934-39 etsi, tutki ja kairasi Tuhkakylällä ja sen ympäristössä, myös nykyisen Talvivaara/Terrafamen valtausalueella, mm. Huovilan ja Kaikkolan myllyjen läheiset kosket sekä Ärvään-tilaan kuuluva Jauhomäki. Kairauskone sai voimansa aggregaatin tuottamasta sähköstä. Koneen hoitajana toimi ”kulta-Korhonen”, joka tunnettiin Lapissa koneellisen kullankaivuun merkkimiehenä. Kairaussyvyydet ulottuivat jopa 150 metriin. Vahinkojakin sattui, poria katkesi ja ne jäivät maan syvyyksiin. Kaivausnäytteet merkittiin huolella, asetettiin systemaattisesti puulaatikoihin, jotka suljettuina siirrettiin hevoskuljetuksena maantien varteen ja edelleen rautateitse jonnekin, minne sitä ei muistelijat tiedä. Yleensäkin tutkimustuloksista yhtiö oli vähäsanainen. Ryhmässä on ollut saksalaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia, jopa kaksi professoriakin, joista toinen suomalainen. Lisäksi yhtiö palkkasi paikallisia apumiehiksi ja hevosmiehiksi, mm. Nurminiemen isäntä Aate Määttä. Joskus tutkijoilla on ollut mukana vaimo ja lapsia, ehkä vain lomalla. Ärväs, Niskala, Raatemäki ja Huovila muistetaan varmoina majoitustaloina. Henkilöautokin on joskus nähty jollakin yhtiöläisellä. Ruotsalainen Sven Studerus muistetaan hyvin. hän on ollut 2,02 m pitkä ja hoikka mies, tullut ikuistetuksi valokuvaankin, joka on otettu Huovilan pihalla 1935-37. Erään muistelijan mukaan elokuussa 1939 toiminta loppui kiireellä, osa tutkimusvälineitäkin jäi alueelle - alkoi 2. maailmansota.

3.2. Terrafame (Anu Salonen)
Terrafamen, joka on yksi maailman suurimmista akkukemikaalien tuottajista, koti sijaitsee Sotkamon Tuhkakylällä. Kaivospiirillä sijaitsee Euroopan suurimmat tunnetuimmat nikkelimalmivarannot. Tiesitkö, että alue herätti huomiota malminetsijöiden joukossa jo viime vuosisadan alussa?

Vuosina 1902-1926 alueella tehdään geologista yleiskartoitusta. Jo tällöin mm. Kolmisopen seudun kiisurikas mustaliuske herättää kartoittajien ja samoihin aikoihin Kainuussa liikkuneiden malminetsintäretkikuntien huomion.

Geologian tutkimuskeskus GTK aloittaa alueen tarkemmat tutkimukset vuonna 1977. Tutkimuksissa löydetään kaksi esiintymää, Kuusilampi ja Kolmisoppi. Ne kuuluvat Kainuun liuskejaksoon, joka ulottuu etelä-pohjoissuuntaisesti Rautavaaralta Pudasjärvelle noin 200 kilometriä pitkänä ja 40 kilometriä leveänä vyöhykkeenä.

Alustavia suunnitelmia esiintymän hyödyntämiseksi
Outokumpu Oy hankkii kaivosoikeudet vuonna 1986 ja aloittaa tarkemman malminetsinnän. Suuresta koostaan huolimatta esiintymän tulkitaan sisältävän niin pieniä pitoisuuksia metalleja, jotta sitä olisi voitu hyödyntää kaupallisesti kannattavasti silloisella teknologialla.
Outokumpu alkaa selvittämään eri tuotantoteknologioiden mahdollisuuksia. Yksi näistä on bioliuotus. Maailmalla menetelmää on käytetty kaupallisesti tiettävästi 50-luvulta lähtien mm. kuparin ja kullan tuotannossa. Bioliuotus hyödyntää mikrobitoimintaa mineraalien erottamiseksi malmikivestä. Mustaliuske sisältää luonnostaan tällaisia mikrobeja.
Bioliuotus vaikuttaa kannattavalta tavalta ottaa talteen Kuusilammen ja Kolmisopen esiintymissä olevat mineraalit.

Teollinen tuotantotoiminta Tuhkakylällä alkaa
Outokumpu myy kaivosoikeudet Talvivaaran Kaivososakeyhtiölle vuonna 2003, joka alkoi testaamaan ja kehittämään bioliuotusta juuri Tuhkakylältä löytyvää malmia silmällä pitäen.
Syksyllä 2008 Talvivaara aloittaa kaivostoiminnan ja metallien tuotannon Tuhkakylällä. Tätä on edeltänyt useamman vuoden kestänyt vaihe, jossa teollisuusaluetta on rakennettu keskelle kainuulaista korpea.
Talvivaaran tuotannon huippuvuosi nähdään vuonna 2011, kun yhtiö tuottaa nikkeliä 16 100 tonnia. Erinäisten vaiheiden kautta yhtiö kuitenkin ajautuu konkurssiin.

Teollisuusalueen uusi alku
Vuonna 2015 Terrafame ostaa kaivoksen tehtaineen ja aloittaa tuotannon ylösajon parin hiljaisen vuoden jälkeen. Tuoterepertuaariin kuuluvat nikkeli-koboltti- sekä sinkkipuolituotteet.
Loppuvuodesta 2017 yhtiö käynnistää ensimmäiset kuparipuolituotetoimitukset.
Samana vuonna yhtiö punnitsee tulevaisuuden suuntaansa. Yhtenä vaihtoehtona on keskittyminen ruostumattoman teräksen valmistuksessa käytettävän metallisen nikkelin tuotantoon ja siihen liittyvän jalostusketjun kehittämiseen.
Jo tuolloin näyttää, että sähköajoneuvojen akuissa hyödynnettävien kemikaalien tuotanto tulee olemaan vielä jännittävämpi vaihtoehto. 
Lokakuussa 2018 yhtiö päättää keskittyä akkukemikaalien eli nikkeli- ja kobolttisulfaattien valmistukseen.  Akkukemikaalien markkinanäkymät näyttävät jo tuolloin vahvoilta, kun sähköautojen kysyntä kasvaa kaikkialla maailmassa.
Vuonna 2022 yhtiö tuottaa ennätykselliset 31 550 tonnia nikkeliä.

Pienen hiilijalanjäljen akkukemikaaleja jopa miljoonan sähköauton akkuun
Päätös akkukemikaalitehtaan rakentamisesta tarkoittaa Terrafamelle merkittävää askelta jalostusketjussa eteenpäin, kun yhtiö alkaa jalostamaan tuottamansa nikkeli-kobolttipuolituotteen akkukemikaaleiksi.
Kesäkuussa 2021 Terrafame käynnistää akkukemikaalitehtaan ylösajon. Sinkki- ja kuparipuolituotteiden tuotanto jatkuu ennallaan.
Uuden tehtaan vuosittainen tuotantokapasiteetti on 170 000 tonnia nikkelisulfaattia, joka vastaa noin miljoonan sähköauton akun tarpeisiin. Kobolttisulfaatin vuosittainen tuotantokapasiteetti on 7 400 tonnia, mikä puolestaan riittää 300 000 sähköauton akkuun.
Terrafamen tuottaman nikkelisulfaatin hiilijalanjälki arvioidaan, ja se osoittautuu alan keskiarvoa 60 % pienemmäksi. Pienen hiilijalanjäljen ydin on bioliuotus, joka kuluttaa energiaa noin 90 prosenttia vähemmän kuin perinteiset menetelmät. Myös tuotantoprosessin kasvihuonekaasupäästöt jäävät keskimääräistä pienemmiksi.

Sopimuksia kansainvälisten toimittajien kanssa
Akkukemikaaleihin keskittyminen alkaa osoittautua syksyllä 2021 kannattavaksi, kun yhtiö solmii ensimmäisen suuren mittaluokan yhteistyösopimuksen kansainvälisen autovalmistajan kanssa akkukemikaalien toimittamisesta.
Sopimuksen mukaisesti Terrafame toimittaa Renault-konsernille vuosittain yli 200 000 sähköautoon nikkelisulfaattia. 
Seuraava nikkelisulfaatin toimitussopimus solmitaan autojätti Stellantisin kanssa. Stellantisille kuuluvat mm. automerkit Peugeot, Fiat ja Opel.
Lisäksi yhtiön nikkelisulfaatti läpäisee materiaaliyhtiö Umicoren tarkat laadunvalvontastandardit, jonka jälkeen Terrafame alkaa toimittamaan nikkelisulfaattia Umicoren uudelle tehtaalle Puolaan.
Kesällä 2023 akkukemikaalitehtaan ylösajo jatkuu päättäväisesti. Teollisuusalueella työskentelee tänä päivänä säännöllisesti noin 1 500 henkilöä, joista puolet on terrafamelaisia ja puolet yhtiön kumppaniyritysten henkilöstöä.

Akkukemikaaliyhtiö Terrafame Oy
- Perustettu 2015
- Liikevaihto vuonna 2022 584 miljoonaa euroa. Akkukemikaaliliiketoiminnan osuus 37 %. Liikevoitto lähes 94 miljoonaa euroa.
- Arvot: turvallisuus, sitoutuminen ja tehokkuus
- Tuotteet: nikkeli-, koboltti- ja ammoniumsulfaatit, sinkki- ja kuparisulfidit
- Terrafamen louhima malmi sisältää sisältää 0,25 prosenttia nikkeliä, 0,50 prosenttia sinkkiä, 0,3 prosenttia kuparia, 0,02 prosenttia kobolttia ja 0,0017 prosenttia uraania. 
- www.terrafame.fi

Alla 1930-luvun malminetsijöitä ja Terrafameen liittyviä kuvia